Christophe meni ystäviensä luokse seuraavalla kerralla häpeissään ja häiriytyneenä. Sielläkin hän huomasi samanlaista häiriytymistä. Kumpikin Reinharteista oli puolestaan saanut samansuuntaisen kirjeen; mutta he eivät uskaltaneet sitä toisilleen sanoa; ja kaikki kolme tekivät he nyt huomioita toisistaan, ja tarkastivat itseään, eivätkä uskaltaneet enää liikahtaakaan, eivätkä puhua, vaan tekivät alinomaa pelkkiä tyhmyyksiä. Jos Lili Reinhartin huoleton luonne silloin tällöin pääsikin voitolle ja jos hän alkoi jälleen nauraa ja lasketella päättömyyksiä, niin yhtäkkiä hän nolostui miehensä tai Christophen katsetta. Tuo saatu kirje johtui taas hänen mieleensä; hän keskeytti yhtäkkiä lauseensa ja sekaantui; samoin joutuivat Christophe ja Reinhart ymmälle. Jokainen heistä ajatteli:
— Eivätköhän toiset mitään tiedä?
Kuitenkaan eivät he virkkaneet toisilleen mitään, vaan koettivat elää kuten ennenkin.
Mutta nimettömiä kirjeitä tuli yhä lisää, yhä hävyttömämpiä ja likaisempia; ne syöksivät heidät sietämättömään hermostumisen tilaan ja häpeäntunteeseen. He pistivät ne piiloon, kun saivat ne, eikä heillä ollut voimaa niitä polttaa lukematta niitä: he avasivat kukin yksinään kirjeitään, vapisevin käsin; ja rohkeus tahtoi pettää, kun he käänsivät sivua; ja sitten, lukiessaan viimein sellaista, mitä jo pelkäsivät, — mikä tavaton määrä toisintoja samasta asiasta olikaan noissa kirjeissä: pahaantekoon taipuisan luonteen kaikki ovelat ja epäjalot keksinnöt, — niin he itkivät itsekseen. He koettivat kukin kaikin mokomin päästä perille, kuka se kurja oli, joka oli ottanut tehtäväkseen vainota heitä.
Eräänä päivänä ei rouva Reinhart tätä enää jaksanut, vaan tunnusti miehelleen, minkälaisen vimman uhriksi hän oli joutunut; ja mieskin tunnusti silloin kyyneleet silmissä hänelle, että samoin oli hänenkin laitansa. Puhuisivatko he asiansa Christophelle? He eivät uskaltaneet sitä tehdä. Kuitenkin täytyisi Christophea varoittaa, että hän osaisi olla tarpeeksi älykäs. — Heti, kun rouva Reinhart punastuen alkoi Christophelle tästä puhua, näki hän ällistyneenä, että myöskin Christophe oli saanut noita kirjeitä. Moinen perinpohjainen ilkeys saattoi heidät suunniltaan. Rouva Reinhart oli aivan vakuutettu, että koko kaupunki nyt uskoi tällaisia salaisuuksia. Sen sijaan, että he olisivat tukeneet keskenään toisiaan, he menettivät lopulta täydellisesti rohkeutensa. He eivät tienneet, mitä enää tehdä. Christophe sanoi menevänsä ja halkaisevansa kallon joltakulta! — Mutta keneltä? Ja sittenpä vasta juorut pääsisivät voimaan!… Ilmoittaako kirjeistä poliisille? — Se olisi ollut samaa kuin tehdä niiden salavihjaukset julkisiksi. Ei olisi muka muuta keinoa kuin olla niistä välittämättä. Mutta sekään ei ollut enää mahdollista. Heidän ystävyyssuhteensa oli jo turmeltu. Reinhart saattoi luottaa ehdottomasti vaimonsa ja Christophen kunniallisuuteen: hän epäili vastoin tahtoaankin heitä. Hän tunsi itse, miten järjettömiä ja häpeällisiä tuollaiset epäilykset olivat; hän tahtoi olla niistä välittämättä ja jättää Christophen ja vaimonsa kahden kesken toistensa seuraan. Mutta hän kärsi; ja hänen vaimonsa näki sen hyvin.
Vielä pahempi oli rouvan laita. Koskaan ei hän ollut ajatellutkaan kiemailla Christophelle, enempää kuin nuorukainenkaan hänelle. Mutta nuo juorut saivat hiipimään hänen mieleensä sellaisen naurettavan ajatuksen, että ehkäpä Christophe sittenkin tunsi häntä kohtaan jotakin hellempää; ja vaikkei hän millään ehdolla ilmaissut sitä luuloaan Christophelle, piti hän tarpeellisena kuitenkin puoltaa itseään sellaiselta, ei varmoilla vihjauksilla, vaan kaikenlaisilla kömpelöillä tempuilla, joita Christophe ei ensin ymmärtänyt ja joista hän joutui, kun hän ne viimein ymmärsi, aivan suunniltaan. Ei tiennyt, nauraako vai itkeä, niin typerää tällainen oli! Hänkö rakastunut tuohon pikku porvarittareen, kilttiin, mutta rumaan ja keskolaiseen!… Ja että Lili Reinhart luuli sellaista!… Ja vielä sekin ilkeä, ettei hän voinut puolustaa itseään, sanoa hänelle, hänen miehelleen:
— Mitä joutavia! Olkaa rauhassa! Täältä ei tule vaaraa!…
Mutta ei, hän ei voinut solvata sillä tavoin noita hyviä ihmisiä. Ja sitäpaitsi Christophe harkitsi mielessään, että jos Lili Reinhart varjeli itseään muka hänen rakkaudeltaan, johtui se varmaan siitä, että hän alkoi itse häntä salaisesti rakastaa: nuo nimettömät kirjeet olivat saaneet aikaan sen kauniin tuloksen, että olivat työntäneet hänen päähänsä moisia romanttisia typeryyksiä.
Asema oli tullut samalla niin kiusalliseksi ja järjettömäksi, että sitä oli mahdoton enää jatkaa. Lili Reinhart, jolla ei sanakerskailusta huolimatta ollut luonteen voimaa, menettikin lopulta pikkukaupungin kytevän vihamielisyyden ympäröimänä kaiken malttinsa. Reinhartit keksivät noloja tekosyitä, ettei heidän olisi enää tarvinnut Christophea tavata:
"Rouva Reinhart oli hiukan sairas… Reinhartilla oli työtä… He olivat lähteneet muutamaksi päiväksi matkoille…"