Kömpelöitä valheita, jotka sattuma pian iloksensa paljasti.
Christophe oli vilpittömämpi, hän sanoi:
— Erotkaamme, ystävä-raukat. Meillä ei ole tähän voimaa.
Reinhartit itkivät. — Mutta heistä tuntui helpoitukselta, kun se seurustelu loppui.
Kaupunki saattoi nyt tosiaan riemuita. Christophe oli viimeinkin aivan yksin. Häneltä oli ryöstetty kaikki, viimeinenkin ilma, jota hän voi hengittää: — lähimmäisten rakkaus, jota vailla, olipa se vaikka pienikin, yksikään ihminen ei jaksa elää.
III
VAPAUTUS
Hänellä ei ollut enää ketään. Kaikki hänen ystävänsä olivat kadonneet. Ja rakas Gottfried, joka oli auttanut häntä vaikeina hetkinä ja jota hän olisi nyt niin kipeästi tarvinnut, oli poistunut kuukausia sitten, tällä kertaa ainaiseksi. Eräänä iltana edellisenä kesänä oli suurella käsialalla kirjoitettu kirje, jossa oli erään kaukaisen kylän postileima, ilmoittanut Louisalle, että hänen veljensä oli kuollut, tuollaisella tavallisella kuljeskelumatkallaan, joita pikku kaupustelija yhä edelleen teki, heikosta terveydestään välittämättä. Hänet oli haudattu sinne kylän kirkkotarhaan. Viimeinen miehekäs ja kirkas ystävyys, joka olisi saattanut Christophea tukea, oli vaipunut pohjattomaan syvyyteen. Christophe jäi yksin jo vanhenevan äitinsä kanssa, joka oli välinpitämätön hänen aatteilleen, — joka saattoi häntä ainoastaan rakastaa, eikä häntä ymmärtänyt. Hänen ympärillään oli ääretön saksalainen alanko, tuima valtameri. Koettaessaan päästä siitä ylös, upposi hän joka ponnistuksella uudestaan. Vihamielinen kaupunki katseli hänen hukkumistaan…
Ja kun hän siinä ponnisteli, välkähti hänelle yhtäkkiä keskellä tätä yötä mieleen Hasslerin muisto, tuon suuren säveltäjän, jota hän oli lapsena niin rakastanut ja jonka kunnia nyt säteili yli koko Saksanmaan. Hän muisti Hasslerin antaneen hänelle erään lupauksen ennen muinoin. Ja Christophe takertui nyt heti epätoivonsa koko voimalla tähän oljenkorteen. Hassler voi hänet pelastaa! Hasslerin täytyi hänet pelastaa! Mitä Christophe häneltä pyysi? Ei apua, ei rahaa, ei minkäänlaista aineellista tukea. Ei mitään muuta kuin että Hassler häntä ymmärtäisi. Hassler oli ollut vainottu niinkuin hänkin. Hassler oli vapaa mies. Hän ymmärtäisi vapaata miestä, jota saksalainen keskimittaisuus katkeraa kaunaa kantaen ahdisteli, koettaen hänet murskata. Hasslerilla ja hänellä oli yhteinen taistelu.
Heti, kun hänelle tuli tämä aatos mieleen, pani hän sen toimeen. Hän ilmoitti äidilleen lähtevänsä matkoille viikon ajaksi: ja jo samana iltana hän lähti junalla siihen suureen Pohjois-Saksan kaupunkiin, jossa Hassler oli Kapellmeisterin toimessa. Hän ei jaksanut odottaa enää. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa saadakseen ilmaa keuhkoihinsa.