Hassler oli kuuluisa. Hänen vihollisensa eivät tosin olleet lauhtuneet; mutta hänen ystävänsä huusivat, että hän oli nykyajan, menneisyyden ja tulevaisuuden suurin säveltäjä. Häntä ympäröivät yhtä suuresti järjettömiin menevät puoluelaiset kuin häpäisevät kieltäjät. Kun hän ei ollut kovin karaistu luonne, olivat ensinmainitut hänet katkeroittaneet ja toiset tehneet veltoksi. Hän ponnisti tarmonsa tehdäkseen kaikkea sellaista, joka ei ollut mieleistä hänen moittijoilleen, sellaista, joka sai heidät kirkumaan kiukusta; hän oli kuin kolttosiin villiytynyt poika. Nuo kolttoset olivat usein mitä vastenmielisintä laatua: hän ei ainoastaan käyttänyt suuria lahjojaan eriskummaisiin musikaalisiin päähänpistoihin, jotka nostivat hiukset pystyyn säveltaiteen ylimmäisten pappien päässä, vaan hän ilmaisi erikoista uppiniskaista mieltymystä narrimaisiin sävellettäviin teksteihin, omituisiin aiheisiin, usein myöskin kaksimielisiin ja rivonsekaisiin kohtauksiin, sanalla sanoen: kaikkeen sellaiseen, joka vain suinkin voi loukata tavanomaista tervettä järkeä ja säädyllisyyttä. Hän oli tyytyväinen, kun porvaristo ulvoi vimmasta; eikä porvaristo unohtanutkaan sitä tehdä. Yksinpä keisarikin, joka, niinkuin jokainen tietää, sekautui taideasioihin häikäilemättömän omahyväisesti, kuten nousukkaiden ja ruhtinaiden tapa on, piti Hasslerin mainetta julkisena skandaalina, eikä jättänyt mitään tilaisuutta ilmaisematta halveksivaa välinpitämättömyyttä hänen julkeita töitään kohtaan. Hassler raivostui ja hurmaantui näin ylhäisestä vastarinnasta, josta Saksan taiteen edistyneimmille puolueille oli muuten tullut melkeinpä pyhä esimerkki; ja hän jatkoi kahta uhemmin temmellystään. Ja aina, kun hän oli tehnyt uuden tyhmyyden, huusivat hänen ystävänsä haltioissaan, että hän oli nero.

Hasslerin nurkkakunnan muodostivat etupäässä dekadenttiset kirjailijat, maalarit ja arvostelijat, joiden ansio oli tosin kieltämättä se, että he edustivat taantumusta vastustavaa kapinapuoluetta — taantumusta joka aina uhkaa Pohjois-Saksassa; — he olivat ahtaan hengellisyyden ja valtiomoraalin vastustajia; mutta heidän vapautensa oli ärtynyt naurettavuuteen asti taistelussa, ja sitä he eivät itse huomanneet; sillä joskin monilla heistä oli jonkinverran jäyhää kykyä, niin älyllisyyttä heillä oli vähän, ja vielä vähemmän makua. He eivät pystyneet enää pääsemään siitä keinotekoisesta ilmapiiristä, jonka he olivat ympärilleen luoneet; ja, niinkuin kaikki kamaritaidetta harrastelevat nurkkaryhmät, he olivat lopulta menettäneet kokonaan todellisen elämäntajunnan. He säätelivät lakeja itselleen ja sille ehkä pariinsataan nousevalle tyhmyrijoukolle, joka luki heidän aikakauslehtiään ja hyväksyi suu auki kaiken, mitä he suvaitsivat itsevaltiaasti julistaa. Heidän jumaloimisensa oli Hasslerille kohtalokas, sillä se teki hänet itselleen liian myöntyväiseksi. Hän hyväksyi tutkimatta kaikki musikaaliset aatteet, mitkä hänen päähänsä vain pälkähtivät; ja hän oli lujasti vakuutettu, että joskin hän saattoi kirjoittaa huonompaa kuin olisi voinut, niin oli se kuitenkin parempaa kuin kaikkein muiden säveltäjien työ. Vaikka tämä ajatus olikin, pahaksi onneksi, useimmissa tapauksissa sangen totta, ei siitä seurannut, että se olisi ollut varsin terve ja omansa synnyttämään suuria taideteoksia. Hasslerissa piili pohjalla ehdoton halveksiminen ystäviään ja vihamiehiään kohtaan; ja tämä katkera ja koirankurinen halveksiminen ulottui häneen itseensäkin ja koko elämään. Ja hän piintyi sitä syvemmälle irooniseen skeptillisyyteensä, kun hän ennen muinoin oli uskonut moniin yksinkertaisiin ja jaloihin aatteisiin. Kun hänellä ei ollut voimaa puolustautua oman ikänsä hiljaista kulutusta vastaan eikä ulkokultaisuutta vakuuttaa itselleen uskovansa mitään sellaista, jota hän ei enää uskonut, niin hän vimmastui ruoskimaan entisiä muistojaan. Hänen luonteensa oli etelä-saksalainen, veltto, pehmyt, huonosti sopiva vastustamaan liikaa onnea tai onnettomuutta, kuumaa tai kylmää, luonne, joka tarvitsee tasapainonsa säilyttämiseksi parahultaista lämpömäärää. Hän oli antanut itsensä luisua vähitellen ja huomaamatta nauttimaan laiskasti elämästä: hän rakasti herkkuja, voimakkaita juomia, joutilasta makailua ja pehmeitä ajatuksia. Koko hänen taiteessaan näkyivät siitä merkit, vaikka hän olikin tarpeeksi lahjakas, että hänen neronsa säkeniä sinkoili joskus vieläkin keskeltä hänen höltynyttä ja muotimakua noudattamaan heittäytynyttä musiikkiaan. Kukaan ei tuntenut tätä hänen alennustilaansa paremmin kuin hän itse. Oikeastaan hän oli ainoa, joka sen tunsi, — muutamina harvoina hetkinä, joita hän tietystikin koetti karttaa. Silloin hän oli ihmisvihollinen, hillittömästi pahantuulensa vallassa, piintynyt itsekkäisiin hommiinsa, pitämään huolta terveydestään, — ja välinpitämätön kaikkeen sellaiseen nähden, mikä muinoin oli kiihdyttänyt hänen innostustaan tai vihaansa.

Sellainen oli mies, jonka luokse Christophe tuli etsimään itselleen tukea. Minkälaisella ilolla ja kuinka kaunein toivein hän eräänä kylmänä ja sateisena aamuna saapuikaan mainittuun kaupunkiin, jossa tuo hänen mielestään taiteen vapaata henkeä vertauskuvallisesti edustava olento asui! Hän odotti häneltä sitä ystävyyden ja rohkaisun sanaa, jota hän kaipasi voidakseen jatkaa kaikille oikeille taiteilijoille välttämättä tulevaa epäkiitollista taistelua maailmaa vastaan, taistelua viimeiseen hengenvetoonsa saakka, riisumatta aseitaan ainoaksikaan hetkeksi: sillä kuten Schiller sanoo, "ainoa suhde yleisöön, jota ei koskaan kadu, — on sota".

Christophe oli niin innoissaan, että hän tuskin ennätti jättää matkalaukkunsa ensimäiseen hotelliin mikä eteen sattui, lähellä asemaa; sitten hän juoksi teatteriin tiedustelemaan Hasslerin osoitetta. Hassler asui melkoisen kaukana keskustasta, eräässä esikaupungissa. Christophe lähti sinne raitiovaunulla, purren matkalla halukkaasti pientä leipäkimpaletta. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää, kun hän läheni päämaaliaan. Se kortteli, josta Hassler oli valinnut itselleen asumuksen, oli melkein kokonaan rakennettu tuohon omituiseen uuteen rakennustyyliin, jossa nuori Saksa peittelee oppinutta barbaarisuuttaan ja koettaa kovilla ponnistuksilla todistaa olevansa nero. Keskellä tavallista ja arkista kaupunkia, sen suoria ja persoonallista luonnetta puuttuvia katuja, ilmestyi yhtäkkiä egyptiläisiä hautakammioita, norjalaisia tunturimajoja, luostareita, linnoituksia, yleisen maailmannäyttelyn paviljonkeja, möhömahaisia taloja, umpikujia, maan sisään kaivautuvia hautoja, kuolleita päätyjä, joissa oli yksi ainoa eloton ja suunnattoman suuri silmä, vankilan rautaristikoita, louhittuja kiviportteja, rautavanteita, kultaisia salakirjoituksia häkeillä varustetuissa ikkunoissa, hirviöitä kita ammollaan sisäänkäytäväin ovien päällä, fajanssineliöitä iskostettuina sinne tänne, kaikkialle, sellaisiin paikkoihin, joissa niitä ei juuri odottanut näkevänsä; räikeänvärisiä mosaiikkeja, jotka esittivät Aatamia ja Eevaa, ja kattoja, jotka olivat peitetyt väriltään yhteensointumattomilla tiileillä; kalliolinnanmuotoisia taloja, viimeisessä kerroksessa sakarat kuin keskiaikaisten palatsien muureissa, muodottomien eläinten kuvioita päädyissä; yhdellä puolella ei ikkunoita ollenkaan, sitten yhtäkkiä toisella sivulla ammottavia läpiä, nelikulmaisia, suunnikkaan muotoisia, kolmiomaisia tai ikäänkuin viillettyjä haavoja; suuret alat tyhjää muuripintaa, josta puhkesi yhtäkkiä jykevä ja yhdellä ainoalla ikkunalla varustettu parveke, — sellainen parveke, jota Niebelungenin kariatiidit pönkittivät alta ja josta työntyi ulos parrakkaiden ja kaljupäiden vanhusten mykeviä päitä, kivisen kaiteen läpi tirkistellen, Böcklinin ihmis-kalojen naamoja. Erään tällaisen vankilan, — faaraoiden kuosiin rakennetun, yksikerroksisen matalan talon päätyyn, talon, jonka ovella seisoi kaksi valtavaa alastonta jättiläisen hahmoa, — oli arkkitehti piirtänyt:

"Taideniekka sun kaikkeutes näytä,
se, jot' ei ollut ja vasta ei tullut."

"Seine Welt Zeige der Künstler,
die niemals war noch jemals sein wird."

Christophe oli niin täydellisesti rajoittunut ajattelemaan vain Hassleria, että hän katseli kaikkea tätä typertynein silmin eikä koettanutkaan sitä ymmärtää. Hän löysi tuon etsimänsä talon, joka oli kaikkein yksinkertaisimpia, — karolinkilaista tyyliä. Sisällä oli pöyhkeää ja halpahintaista loistoa; sisäportaissa liiaksi kuumennetun lämpöjohdon raskas ilma; vielä näki hän siellä ahtaan hissin, mutta sitä hän ei käyttänyt hyväkseen, koska hän tahtoi saada vielä aikaa valmistautuakseen menemään sisään. Niin kiipesi hän lyhyin askelin neljänteen kerrokseen, vapisevin jaloin ja liikutuksesta värisevin sydämin. Näinä lyhyinä hetkinä tuli hänen mieleensä, aivan kuin eilinen tapaus, hänen muinainen kohtauksensa Hasslerin kanssa, hänen oma lapsellinen innostuksensa ja isoisä.

Kello oli lähes yksitoista, kun hän soitti Hasslerin ovella. Hänet otti vastaan viekkaan veikeä kamarineiti, jonkinlainen serva padrona, joka katseli häntä hävyttömästi, ja alkoi selittää, että "herra ei voi ottaa vastaan, sillä herra on väsynyt". Sitten huvitti häntä kuitenkin varmaan se vaatimaton pettymys, jonka hän näki Christophen kasvoilla, sillä kun hän oli kursailematta lakannut tutkimasta kiireestä kantaan Christophea, lauhtui hän yhtäkkiä, antoi Christophen astua Hasslerin työhuoneeseen ja sanoi koettavansa saada herran ottamaan hänet vastaan. Kaupan päälle heitti hän Christophelle sukkelan silmäyksen ja sulki oven.

Seinillä oli joitakuita impressionistisia tauluja ja lemmenseikkailuja käsitteleviä kaiverruksia, ranskalaista työtä kahdeksanneltatoista vuosisadalta: sillä Hassler oli tuntevinaan hyvin kaikkia taiteita; ja hänen makunsa sulatti vaivatta yhteen Manet'n ja Watteaun, ohjeiden nojalla, jotka hän oli saanut nurkkakunnaltaan. Sama tyyli ilmeni kalustossakin; varsin kaunista Ludvig XIV:n aikuista kirjoituspöytää ympäröivät "uustyyliset" nojatuolit ja itämainen divaani, jolle oli kasattu kokonainen vuori pieluksia. Ovet olivat koristetut kuvastimilla; ja hyllyillä oli lukemattomia japanilaisia pikkukoruja, samoin kuin uunin reunallakin, jossa komeili Hasslerin rintakuva. Eräänlaisella jakkaralla maljakossa oli levällään valtava määrä laulajatarten, ihailijatarten ja ystävien valokuvia, niissä omistuksina älykkäitä sukkeluuksia ja haltioituneita huudahduksia. Kirjoituspöydällä vallitsi suunnaton epäjärjestys; piano oli auki; tupakantuhkaa näkyi hyllyillä, ja puoleksi poltettujen sikarien pätkiä kaikkialla.

Christophe kuuli viereisestä huoneesta ikävystyneen ja toruskelevan äänen; siihen vastasi pikku kamarineiti komentelevin ja tiukoin sanoin. Huomattavastikaan ei Hassler ollut kovin halukas näyttäytymään. Ja oli selvää, että neiti oli lujasti päättänyt saada hänet näyttäytymään; eikä hän kursaillut vastata Hasslerille niin tutunomaisesti kuin suinkin lienee mahdollista: hänen kimeä äänensä tunkeusi läpi seinienkin. Christophea oikein nolostutti kuulla eräitä huomautuksia, joita tuo nainen teki herralleen. Mutta Hassler ei niitä pannut pahakseen. Päinvastoin: tuntui kuin olisivat ne hävyttömyydet häntä huvittaneet; ja yhä edelleen motkotellen hän ärsytteli pilalla ja koiruuksissaan tyttöä. Viimein kuuli Christophe, että jokin ovi aukeni ja että Hassler lähestyi, jörön pisteliäästi yhä leikkiä laskien ja laahustellen hitaasti jalkojaan.