Hassler astui sisään. Christophen sydäntä kouristi. Hän tunsi Hasslerin. Olisipa Jumala suonut, ettei hän olisi häntä tuntenut! Se oli Hassler, eikä se ollut hän. Hänellä oli kuin ennenkin korkea otsa, jossa ei ollut ainoaakaan vakoa, ja kasvot, joissa ei näkynyt yhtään ryppyä enempää kuin lapsella; mutta hän oli kalju, hänen hipiänsä ikäänkuin näljäinen, ihonväri keltainen, koko muoto untelo, alahuuli hiukan riippuva, suu ikävystynyt ja tyly. Hän kulki selkä kumarassa, työntäen käsiään pikku takkinsa taskuihin, takin, jonka rintapielet olivat levällään, kiskoen huolimattomasti kenkiä jaloissaan; paita pullotti vatsan kohdalta koholla housuista, joiden nappeja hän ei edes ollut viitsinyt pistää kaikkia kiinni. Hän katseli Christophea unisin silmin; eivätkä ne silmät kirkastuneet sittenkään, kun nuorukainen oli sammaltanut nimensä. Hän kumarsi automaattisesti, virkkamatta sanaakaan, viittasi vain päällään Christophelle tuolia ja hervahti itse huokaisten divaanille, kasaten sen pielukset korkealle ympärilleen. Christophe toisti:
— Minulla on jo ollut kunnia… Te olette hyvyydessänne… Minä olen
Christophe Krafft…
Hassler oli vaipunut divaanin kuoppaan, istui pitkät jalat nilkoista ristissä, ja laihat kädet oikealla polvella, jonka hän oli kohottanut aivan leukaansa asti, ja vastasi:
— En tunne.
Christophe koetti ahdistus kurkussa muistuttaa hänelle heidän muinaista kohtaustaan. Hänelle olisi ollut vaikeaa jo jossakin toisenlaisessakin tilaisuudessa puhua omista sisäisistä muistoistaan; tässä kävi se suorastaan kidutukseksi: hän sotkeutui lauseissaan, ei löytänyt sanoja ja puhui järjettömyyksiä, jotka nostivat punan hänen poskilleen. Hassler antoi hänen solkata, katsellen häntä yhä samein ja välinpitämättömin silmin. Kun Christophe oli päässyt juttunsa loppuun, heilutteli Hassler tuokion polveaan ja oli vaiti niinkuin olisi odottanut Christophen yhä jatkavan. Sitten hän sanoi:
— Niin… Sillä tavoin sitä vanhetaan…
Sitten hän haukotteli ja jatkoi:
— … Pyydän anteeksi… Ei nukuttua… Illallisella teatterissa, viime yönä… Ja hän haukotteli uudestaan.
Christophe toivoi, että Hassler edes vihjailisi niihin asioihin, mitä hän nyt oli hänelle kertonut, mutta Hassleria ei koko tuo juttu viehättänyt laisinkaan, hän ei siitä puhunut; eikä hän tehnyt Christophelle mitään kysymyksiä hänen elämästään. Kun hän oli lopettanut haukottelunsa, virkkoi hän:
— Oletteko ollut kauan Berlinissä?