— Minä tulin tänä aamuna, vastasi Christophe.
— Ahaa, äännähti Hassler, enempää kummastelematta. Mikä hotelli?
Ja näyttämättä odottavankaan vastausta hän nousi laiskasti koholleen, sai käsiinsä sähkönapin ja soitti.
— Suokaa anteeksi, sanoi hän.
Tuo hävyttömän näköinen pikku kamarineitsyt ilmestyi ovelle.
— Kitty, sanoi Hassler, eikö sinulla ole pienintäkään aikomusta tuoda minulle aamiaista tänään?
— Ette suinkaan tahtone, vastasi tyttö, että minä tuon teille ruuan tänne silloin, kun teillä on täällä vieras?
— Miksikä ei? — virkkoi Hassler, iskien kujeilevasti Christophelle silmää. — Hän ruokkii sieluani; minä ravitsen ruumistani.
— Häpeäisitte näytellä hänelle syömistänne kuin mikäkin menaserian elukka!
Hassler ei suinkaan suuttunut, vaan nauroi ja korjasi: