— Jos uskoisi kaikkia noita veitikoita, olisi heissä miestä mestaroimaan itse Johannes Brahmsia.
Christophe — (joka oli päättänyt hillitä kiivauttaan) — painoi sanaakaan sanomatta hatun päähänsä ja astui ovea kohti. Kohn pysäytti hänet nauraen:
— Odottakaa, odottakaa toki! sanoi hän.
Ja kääntyen Hechtin puoleen:
— Hän on vartavasten tuonut muassaan muutamia kappaleitaan, jotta te voisitte saada käsityksen hänestä.
— Vai niin! sanoi Hecht ikävystyneenä. No, katsotaan.
Christophe ojensi ääneti sävellykset. Hecht silmäili niitä huolimattomasti.
— Mikä tämä on? Pianosarja… (Lukien:) Päivä… Aina vain ohjelmamusiikkia!…
Näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta hän luki hyvin tarkkaavasti. Hän oli erinomainen musiikkimies ja tunsi ammattinsa, vaikkei käsittänytkään mitään sen ulkopuolella. Ensi tahdeista lähtien hän tunsi täydelleen, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän käänsi lehtiä ääneti, halveksivan näköisenä, vaikka häntä hämmästytti suuresti lahjakkuus, jota teos ilmaisi. Mutta hänen ynseä luonteensa ja itserakkautensa esti häntä sitä näyttämästä. Hän luki ääneti läpi koko teoksen, nuottiakaan sivuuttamatta:
— Niin, sanoi hän suojelevaan tapaan, se on sangen hyvin kirjoitettu.