Ankara arvostelu ei olisi niin suututtanut Christophe'ia.
— Sitä ei tarvitse minulle sanoa, sanoi hän vimmastuneena.
— Otaksun kuitenkin, sanoi Hecht, että koska te näytätte minulle nämä kappaleet, te tahdotte kuulla, mitä minä niistä ajattelen.
— Enpä suinkaan.
— Silloin en käsitä, sanoi Hecht loukkaantuneena, mitä te olette tullut minulta pyytämään.
— Pyydän teiltä työtä, en mitään muuta.
— Minulla ei ole teille muuta tällä hetkellä tarjottavana, kuin sitä, mistä puhuin. Enkä siitäkään ole varma. Sanoin, että mahdollisesti voisin sen antaa.
— Ettekä te voi muulla tavoin käyttää minun laistani säveltäjää?
— Teidän laistanne säveltäjää? sanoi Hecht purevan iroonisesti. Vähintään yhtä hyvät säveltäjät kuin te eivät ole katsoneet tätä työtä arvoaan alentavaksi. Voisin mainita useita, jotka nyt ovat sangen tunnettuja Pariisissa ja jotka ovat olleet minulle kiitollisia.
— Ne ovat kurjia raukkoja, puuskautti Christophe. — (Hän taisi jo joukon ranskankielen vivahduksia.) — Erehdytte, jos luulette olevanne tekemisissä jonkun heidänlaisensa kanssa. Luuletteko te vaikuttavanne minuun sillä, että ette katso minua suoraan kasvoihin, ja että puhutte minulle siten, kuin olisin pelkkää ilmaa? Te ette suvainnut vastata tervehdykseeni, kun astuin sisälle… Mutta mikä te sitten olette, kohdellessanne minua näin? Oletteko te muusikko? Oletteko te koskaan kirjoittanut mitään?… Ja te tahdotte opettaa minulle, kuinka kirjoitetaan, minulle, jolle kirjoittaminen on koko elämä!… Eikä teillä, luettuanne sävellykseni, ole mitään sen parempaa työtä minulle tarjottavana kuin suurten mestarien silpominen: heidän teoksistaan pitäisi minun tehdä tusinatekeleitä pikku tyttöjen tanssittaviksi… Kääntykää pariisilaistenne puoleen, jos he ovat sellaisia raukkoja, että ottavat onkeensa teidän opetuksenne! Minä puolestani mieluummin läkähdyn!