Mahdotonta ehkäistä tätä sanatulvaa.
Hecht sanoi jäisesti:
— Teillä on oma vapautenne.
Christophe läksi ja paiskasi mennessään oven läjähtäen kiinni. Hecht kohautti olkapäitään ja sanoi Sylvain Kohnille, joka nauroi:
— Kyllä hänkin siitä vielä tasaantuu, kuten muutkin.
Sisimmässään hän kunnioitti Christophe'ia. Hän oli kyllin älykäs huomatakseen ei ainoastaan teosten, vaan miestenkin arvon. Christophe'in loukkaavan kiihkon alta oli hän osannut erottaa voiman, jonka hän tiesi harvinaiseksi — varsinkin taidemaailmassa. Mutta hänen itserakkautensa teki tenän: hän ei mistään hinnasta olisi suostunut tunnustamaan erehdystään. Hän tahtoi vilpittömästi tehdä Christophe'ille oikeutta, mutta hän oli kykenemätön siihen, varsinkin kun Christophe ei nöyrtynyt hänen edessään. Hän odotti, että Christophe palaisi hänen luokseen: hänen synkkä skeptisisminsä ja hänen kokemuksensa ihmisistä olivat opettaneet hänet tuntemaan tahdon välttämättömän heikontumisen kurjuuden kourissa.
Christophe palasi asuntoonsa. Vihanpuuskaa oli seurannut alakuloisuus. Hän tunsi olevansa hukassa. Se heikko tuki, johon hän oli luottanut, oli sortunut. Hän luuli saaneensa verivihollisen ei ainoastaan Hechtistä, vaan myös Kohnista, joka oli hänet esittänyt. Nyt oli hän ypö yksin vihamielisessä kaupungissa. Dieneriä ja Kohnia lukuunottamatta hän ei tuntenut ketään. Hänen ystävättärensä Corinne, kaunis näyttelijätär, johon hän oli tutustunut Saksassa, ei ollut Pariisissa; hän oli kiertueella ulkomailla, Amerikassa, ja tällä kertaa omaan laskuunsa: sillä hän oli tullut kuuluisaksi; sanomalehdet julkaisivat repäiseviä tietoja hänen matkastaan. Mitä tuli siihen pieneen ranskalaiseen opettajattareen, joka hänen tähtensä, joskin hänen tahtomattaan, oli menettänyt paikkansa, ja jota hän kauan oli muistellut omantunnon vaivoja tuntien, miten monesti hän olikaan päättänyt etsiä hänet saavuttuaan Pariisiin! [Ks. Jean-Christophe, IV Kapinoitsija.] Mutta nyt, kun hän oli Pariisissa, hän huomasi unohtaneensa ainoastaan yhden asian: hänen nimensä. Hänen oli mahdoton sitä muistaa. Hän ei muistanut kuin ristimänimen: Antoinette. Ja vaikkapa hän olisi sen muistanutkin, miten löytää pieni opettajatar-raukka tämän inhimillisen muurahaiskeon keskeltä!
Täytyi niin pian kuin mahdollista hankkia millä elää. Christophe'illa ei ollut enää kuin viisi frangia. Vastenmielisyydestään huolimatta otti hän kysyäkseen isännältään, paksulta kapakoitsijalta, eikö tämä tuntisi siinä korttelissa ketään, jolle hän voisi antaa pianotunteja. Mies, jonka arvonanto jo oli ollut varsin vähäinen vuokralaista kohtaan, joka söi vain kerran päivässä ja puhui saksaa, menetti kaiken kunnioituksen saadessaan kuulla, että tämä oli vain soittoniekka. Hän oli niitä vanhan polven ranskalaisia, joille musiikki oli vain laiskurien työtä.
Hän virnisti:
— Pianoa!… En tunne. Vai niin, te rimputatte pianoa? Onneksi olkoon!… Onpa merkillistä valita se homma oikein ammatiksi! Minusta musiikki tuntuu aivan samalta kuin sataisi vettä… Ehkäpä te voisitte opettaa minua. Mitäs te muut siitä sanotte? huusi hän kääntyen ryypiskelevien työmiesten puoleen.