He rähähtivät nauramaan.
— Se on siistiä ammattia, sanoi eräs joukosta. Siinä ei rähjäänny. Ja se huvittaa naisia.
Christophe ei vielä oikein ymmärtänyt ranskaa ja sitä vähemmän kokkapuheita. Hän tapaili sanoja, eikä tiennyt, pitikö hänen suuttua. Isännän vaimo tunsi sääliä häntä kohtaan:
— No, no, Philippe, olehan hulluttelematta! sanoi hän miehelleen. — Ehkäpä sentään, jatkoi hän kääntyen Christophe'in puoleen, täällä hyvinkin olisi joku, joka teitä tarvitsisi.
— Kuka? kysäisi mies.
— Grasset'n pikku tyttö. Tiedäthän, että hänelle on ostettu piano.
— Jaha, nuo herrastelijat. Se on totta. Christophe sai tietää, että kysymys oli teurastajan tyttärestä: vanhemmat tahtoivat tehdä hänestä neidin. Heidät saisi ehkä suostumaan siihen, että tyttö ottaisi tunteja, jollei muun, niin sen vuoksi, että siitä puhuttaisiin. Hotellin emäntä lupasi ottaa asian toimekseen.
Seuraavana päivänä hän ilmoitti Christophe'ille, että teurastajan vaimo haluaa tavata häntä. Christophe läksi tämän luokse. Hän tapasi hänet myymäpöydän takana eläinten ruhojen keskellä. Hän oli hauskannäköinen, verevä, imelähymyinen nainen, joka kävi arvokkaan näköiseksi kuullessaan, millä asialla hän oli. Hän otti heti esille hintakysymyksen ja kiirehti lisäämään, ettei hän halua maksaa paljoa, koska piano oli tosin hauska, mutta ei välttämätön, kapine: hän tarjosi Christophe'ille viisikymmentä centimiä tunnilta. Enempää kuin neljä frangia viikolta ei hän missään tapauksessa halunnut maksaa. Sitte kysyi hän epäilevän näköisenä, oliko hän todella taitava musiikissa. Hän näytti tulevan vakuutetuksi ja muuttui ystävällisemmäksi, kun Christophe sanoi, ettei hän ainoastaan osaa soittaa, vaan myös säveltää: se hiveli hänen itserakkauttaan ja hän päätti levittää korttelissa tietoa, että hänen tyttärensä ottaa tunteja säveltäjältä.
Kun Christophe seuraavana päivänä istuutui pianon ääreen, — kauhean soittimen, joka oli sattuman kautta ostettu ja rämisi kuin kitara, — vieressään pieni teurastajan tytär, jonka lyhyet, paksut sormet töykkäilivät kömpelösti koskettimia, ilman että hän erotti säveltä toisesta, joka väänteli itseään ikävystyneenä, joka haukotteli heti alusta alkaen, — kun hänen täytyi sietää äidin silmälläpitoa ja hänen jaarituksiaan, hänen mielipiteitään musiikista ja musiikin opetuksesta, — silloin hän tunsi itsensä niin kurjaksi, niin surkean nöyryytetyksi, ettei hänellä ollut enää voimaa edes harmistua. Hän palasi masentuneena asuntoonsa, eikä hän muutamaan iltaan voinut syödäkään. Jos hän oli vaipunut tällaiselle asteelle muutamassa viikossa, miten alas hän lopulta vajoaisikaan? Mitä oli häntä hyödyttänyt nousta Hechtin tarjousta vastaan? Se, mihin hän nyt oli joutunut, oli vielä alentavampaa.
Eräänä iltana, kun hän oli kotona, tulvahtivat kyyneleet hänen silmiinsä; hän heittäytyi epätoivoisena vuoteensa ääreen polvilleen ja rukoili… Ketä hän rukoili? Ketä hän saattoi rukoilla? Hän ei uskonut Jumalaan, hän ei uskonut Jumalaa olevankaan… Mutta hänen täytyi rukoilla, hänen täytyi rukoilla itseään. Ainoastaan keskinkertaiset eivät rukoile koskaan. He eivät tiedä mitään voimakkaiden sielujen tarpeesta vetäytyä aika ajoin pyhimpäänsä. Päivän nöyryytysten jälkeen Christophe tunsi sydämensä sykkäilevässä hiljaisuudessa oman ikuisen Olentonsa, Jumalansa läsnäolon. Viheliäisen elämän aallot kuohuilivat syvällä Hänen allaan koskettamatta häntä: mitä yhteistä oli sillä ja Hänellä? Kaikki maailman kärsimykset, kärkkäät tuhoamaan ihmisen, murtuivat tätä kalliota vasten. Christophe tunsi valtimoidensa sykkäilevän, ikäänkuin sisäisen meren käynnin, ja äänen toistavan: