— Ikuinen… Minä olen… Minä olen…
Hän tunsi hyvin tuon äänen: niin kauas kuin hänen muistinsa ulottui oli hän kuullut sen. Hän saattoi sen kyllä unohtaa; toisinaan kului kuukausmääriä ilman, että hän oli tietoinen valtavan, muuttumattoman rytminsä olemassaolosta; mutta hän tiesi, että se oli olemassa, että se koskaan herkeämättä aaltoili aivankuin yön kätkössä kuohuva valtameri. Tästä musiikista sai hän sen rauhan ja tarmon, jota hän oli siitä ammentanut aina, kun hän oli siitä karaisua etsinyt. Hän nousi ylös rauhoittuneena. Ei, hänen ei suinkaan tarvinnut hävetä raskasta elämäänsä; hän saattoi syödä leipäänsä punastumatta. Niiden, joiden tähden hän sai sen ostaa sellaisella hinnalla, olisi tullut punastua. Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Aika on vielä tuleva…
Mutta seuraavana päivänä alkoi hänen kärsivällisyytensä jälleen horjua. Ja huolimatta hänen ponnistuksistaan loppui se eräänä päivänä kokonaan: hän raivostui keskellä tuntia tuohon typerään pässinpäähän, joka vielä päälle päätteeksi oli nenäkäs, ilkkui hänen murteellisuudelleen ja osoitti aivan apinamaista kujeilutaitoa tekemällä aina päinvastoin, kuin hän sanoi. Christophe'in vihanpuuskaan vastasi tytönletukka kirkunalla; häntä säikäytti ja harmitti se, että mies, jolle he maksoivat, uskalsi kohdella häntä ilman arvonantoa. Hän huusi, että Christophe oli lyönyt häntä: — (Christophe oli ravistanut häntä kovanpuoleisesti käsivarresta.) — Äiti kiirehti hätään raivottaren lailla, peitti tytön suudelmilla ja haukkui Christophe'ia. Teurastajakin ilmaantui vuorostaan paikalle ja selitti, ettei hän salli preussilaisroiston koskea tyttäreensä. Christophe seisoi häpeissään, vihasta kalpeana; hänen teki miltei mieli kuristaa teurastaja sekä hänen vaimonsa ja tyttärensä. Hän pakeni heidän sanakuuroaan. Hänen isäntäväkensä, joka näki hänen saapuvan kuohuksissaan, sai helposti hänen kertomaan koko jutun; ja heidän pahansuopaisuutensa naapureitaan kohtaan sai siitä tyydytystä. Mutta illalla tiesi jo koko kortteli, että saksalainen oli raakalainen, joka pieksi lapsia.
Christophe teki uudelleen kiertokäynnin musiikkikaupoissa, mutta siitä ei ollut mitään tulosta. Ranskalaiset eivät tuntuneet hänestä lainkaan ystävällisiltä, ja heidän levoton liikehtimisensä pani hänen päänsä pyörälle. Hänen vaikutelmansa heistä oli, että he elivät anarkistisessa yhteiskunnassa, jota ohjasi pöyhkeä ja despoottinen byrokratia.
Kun hän eräänä iltana harhaili bulevardeilla masentuneena hyödyttömistä ponnistuksistaan, näki hän Sylvain Kohnin tulevan vastaansa. Luullen, että heidän välinsä olivat rikki, hän katsoi muuanne ja koetti päästä huomaamatta ohitse. Mutta Kohn kutsui häntä:
— No mitä teille kuuluu tuon mainion päivän jälkeen? kysyi hän nauraen. Aioin tulla teidän luoksenne, mutta en löytänytkään teidän osoitettanne… Jumaliste, hyvä ystävä, en tuntenut teitä lainkaan. Tehän olitte suurenmoinen.
Christophe katsoi häntä hämmästyneenä ja hieman häpeissään:
— Ettekö ole siitä minulle suuttunut?
— Siitä teille suuttunut? Kaikkea vielä!
Kaukana siitä, että olisi ollut suuttunut, oli hän päinvastoin iloinnut siitä tavasta, jolla Christophe oli rökittänyt Hechtiä: se oli ollut hänelle nautinnon hetki. Hänestä oli aivan yhdentekevää kumpi oli oikeassa, Hechtkö vai Christophe. Hän katsoi ihmisiä vain sen mukaan, minkä verran huvia heistä saattoi olla hänelle; ja hän oli huomannut Christophessa korkeankoomillisen suonen, jota hän päätti käyttää hyväkseen.