— Teidän olisi pitänyt tulla katsomaan minua, jatkoi hän. Olen odottanut teitä. Mitä aiotte tehdä tänä iltana? Tulkaa kanssani illalliselle. En päästä teitä enää. Meitä on pieni seurue: muutamia taiteilijoita, jotka kokoonnumme pari kertaa kuussa. Teidän täytyy tutustua tähän piiriin. Tulkaa. Minä esitän teidät. Christophe pani turhaan vastaan arkipukunsa vuoksi. Kohn vei hänet mukaansa.
He astuivat erääseen bulevardiravintolaan ja nousivat ensimäiseen kerrokseen. Christophe huomasi joutuneensa kolmisenkymmenen nuoren, kahdenkymmenenviiden — kolmenkymmenenviiden korvilla olevan miehen seuraan, jotka keskustelivat vilkkaasti keskenään. Kohn esitti hänet hiljattain Saksan vankiloista karanneena. Seura ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota, eikä keskeyttänyt innokasta keskusteluaan, jonka virtaan Kohn heti saavuttuaan heittäytyi.
Christophe, joka tunsi itsensä araksi tämän valitun seuran piirissä, vaikeni ja oli pelkkänä korvana. Kun hänen oli vaikea seurata ranskankielen liukasta sanatulvaa, ei hänen onnistunut käsittää, mistä suurista taiteellisista harrastuksista oli kysymys. Hän sai rauhassa kuunnella. Hän eroitti vain yksinäisiä sanoja: "trusti", "ennakko-osto", "hintojen aleneminen", "kassatulot" ja niiden joukossa sellaisia kuin "taiteen arvokkuus" ja "kirjailijan oikeus". Vihdoin hänelle selvisi, että keskustelu koski liikeasioita. Joukko kirjailijoita, jotka näyttivät kuuluvan johonkin finanssiyhtiöön, kiivaili uuden, kilpailevan yhtiön muodostamista vastaan, joka aikoi anastaa siltä sen liikemonopoolin. Muutamien osakkaiden luopuminen ja siirtyminen kimpsuineen kampsuineen kilpailijan puolelle saattoi heidät raivoon. Ei puhuttu sen vähemmästä kuin kaulan katkaisemisesta. "Kukistaa… Petosta… Häpeällistä peliä… Myyneet itsensä…"
Toiset eivät käyneet elävien, vaan kuolleitten kimppuun, joiden palkkiottomat jälkipainokset vallitsivat kirjamarkkinoita. Näytti siltä, että Musset'n teokset saavuttivat yhä yleisempää suosiota, ja että niitä ostettiin aivan liiaksi. He vaativat valtiolta tarmokasta suojelusta: menneen ajan mestariteoksille tuli asettaa niin suuri vero, ettei niitä voitaisi levittää alhaisilla hinnoilla, jota he katkerina syyttivät epärehelliseksi, nykyajan taiteilijain tavaramenekkiä ehkäiseväksi kilpailuksi.
He keskeyttivät silloin tällöin toistensa puheen tiedustellen, mitkä kassatulot se tai tämä näytelmä edellisenä iltana oli tuottanut. Erään iäkkään, sekä vanhassa että uudessa maailmassa kuuluisan näytelmäkirjailijan menestys saattoi kaikki haltioihinsa; — he halveksivat häntä, mutta kadehtivat häntä vielä enemmän. — Kirjailijain tuloista siirtyivät he arvostelijain tuloihin. He keskustelivat siitä, mitä muuan tunnettu kriitikko sai erään bulevarditeatterin joka ensi-illan kiittämisestä — (mikä epäilemättä oli alusta loppuun pelkkää panettelua). Hän oli kunnon mies, ja kun kauppa kerta oli tehty, pysyi hän rehellisesti sanassaan, mutta hänen suuri taitonsa oli — (heidän päätelmänsä mukaan) — siinä, että hän ylisti kappaleita sillä tavalla, että ne mahdollisimman pian kadottivat menekkinsä, joten ensi-iltoja oli useammin. Juttu herätti naurua, mutta ei ihmetyttänyt ketään.
Kaiken tämän seasta kuului suuria sanoja; puhuttiin "runoudesta" ja "taiteesta taiteen vuoksi". Mutta keskellä tätä rahojen kilinää kuulosti se pikemmin: "taiteelta rahan vuoksi". Nämä vasta äskettäin ranskalaisessa kirjallisuudessa alaa voittaneet hevoshuijaritavat närkästyttivät Christophe'ia. Kun hän ei ymmärtänyt raha-asioita, ei hän enää viitsinyt kuunnella koko keskustelua. Vihdoin kääntyi puhelu kirjallisuuteen tai ainakin kirjailijoihin. — Christophe heristi korviaan kuullessaan Victor Hugon nimen.
Kysymys oli siitä, oliko hän ollut aisankannattaja. He pohtivat perinpohjin Sainte-Beuve'in ja rouva Hugon rakkaussuhdetta. Senjälkeen he puhelivat George Sand'in rakastajista ja heidän keskinäisistä ansioistaan. Se olikin silloisen kritiikin suuri tehtävä: tutkittuaan tyystin suurten miesten asunnot, pengottuaan kaapit, laatikot ja komerot, se ryhtyi nuuskimaan makuuhuonetta. Herra de Lauzun pitkällään kuninkaan ja rouva de Montespanin sängyn alla, siinä sen mielenkiinnon esine silloisessa historian ja todellisuuden palvonnassa: — (kaikkihan siihen aikaan, kuten tunnettua, palvoivat todellisuutta). — Christophe'in pöytäkumppanit osoittautuivat sen oikeiksi palvojiksi: he olivat uupumattomia yksityiskohtaisessa totuudenetsinnässään. He ulottivat sen sekä nykypäivien että menneitten aikojen taiteeseen; ja he erittelivät samalla tarkkuus-innolla eräiden tunnetuimpien nykyään elävienkin taiteilijoiden yksityiselämää. Oli omituista, että he pienimpiä yksityisseikkoja myöten tunsivat kohtauksia, jotka tavallisesti tapahtuvat ilman todistajia. Olisi saattanut uskoa, että asianomaiset itse ensimäisinä olivat antaneet yleisölle tarkkoja tietoja — hartaassa totuus-innossaan.
Christophe, jota tämä keskustelu yhä enemmän kiusasi, koetti puhella muista asioista naapuriensa kanssa. Mutta kukaan ei välittänyt hänestä. He olivat aluksi tehneet hänelle joitakin epämääräisiä kysymyksiä Saksasta, — kysymyksiä, jotka hänen suureksi hämmästyksekseen ilmaisivat, että nämä huomatut ja, kuten näytti, sivistyneet miehet eivät tunteneet juuri nimeksikään alkeellisimpiakaan heidän ammattiaan — kirjallisuutta ja taidetta — koskevia asioita Pariisin ulkopuolella; he olivat korkeintaan kuulleet puhuttavan joistakin suurista nimistä: Hauptmann, Sudermann, Liebermann, Strauss (David, Johann ja Richard), joiden välitse he varovasti luovivat, peläten ajavansa karille. He tekivät sitäpaitsi kysymyksensä Christophe'ille kohteliaisuudesta eikä suinkaan harrastuksesta, sillä sitä heillä ei ollut lainkaan; tuskin he kuuntelivat mitä hän vastasi ja palasivat kiireen kaupalla Pariisin kysymyksiin, joita muu seurue innostuneena pohti.
Christophe yritti arasti puhua musiikista. Kukaan näistä kirjailijoista ei ollut musiikkimies. Pohjaltaan he pitivät musiikkia alempana taiteenlajina; mutta sen viime vuosina saavuttama menestys tuotti heille salaista harmia. Ja koska se oli muodissa, olivat he harrastavinaan sitä. He pitivät suurta melua varsinkin eräästä uudesta oopperasta, jota he näyttivät pitävän miltei koko musiikin tai ainakin uuden musiikin-aikakauden lähtökohtana. Heidän tietämättömyytensä ja itsetärkeytensä sopeutui mainiosti tähän ajatukseen, eivätkä he katsoneet asiakseen tutustua muuhun. Tämän, oopperan pariisilainen säveltäjä, jonka nimen Christophe kuuli ensi kertaa, oli — kuten muutamat sanoivat — pyyhkäissyt taululta kaiken, mitä oli ennen häntä, uudistanut koko sävellystaiteen, luonut uudelleen musiikin. Christophe hätkähti. Hän tahtoi ennen kaikkea uskoa neroon. Mutta tämänlaatuinen nero, joka yhdellä iskulla teki tyhjäksi koko menneisyyden!… Sen kummempaa ei hän ollut kuullut! Sepä veitikka! Miten hiidessä hän oli menetellyt? — Hän pyysi selityksiä. Toiset, jotka eivät kyenneet hänelle mitään selityksiä antamaan ja jotka kyllästyivät häneen, osoittivat hänet jonkun musiikkimiehen, suuren musiikkiarvostelijan, Théophile Goujart'in puoleen, joka heti alkoi puhua ammattilauseilla. Christophe seurasi häntä näille poluille. Goujart tunsi musiikkia miltei samoin kuin Sganarelle taisi latinaa…
— … Osaatteko latinaa?