— En.

— (Innostuneena) Cabricias, arci thuram, catalamus, singulariter… bonus, bona, bonum…

Jouduttuaan tekemisiin miehen kanssa, joka "osasi latinaa", peräytyi hän varovasti estetiikan tiheikköön. Tästä valloittamattomasta turvapaikasta avasi hän tulen Beethovenia, Wagneria ja klassillista taidetta vastaan, josta ei lainkaan ollut kysymys: (mutta Ranskassa ei voida kiittää taiteilijaa uhraamatta hänen kunniakseen kaikkia niitä, jotka eivät ole hänen kaltaisiaan). Hän julisti uuden taiteen tulemista, joka on tallaava jalkoihinsa menneen ajan sovinnaisuudet. Hän puhui pariisilaisen musiikin Kristoffer Columbuksen keksimästä uudesta musiikkikielestä, joka on kokonaan syrjäyttävä klassikkojen kielen, tehden sen kuolleeksi kieleksi.

Christophe ei halunnut muodostaa itselleen mielipidettä eikä sanoa mitään tästä uudistajanerosta, ennenkuin hän oli kuullut hänen teoksiaan, mutta kaikesta huolimatta hän tunsi epäluuloa tätä musiikin Baalia kohtaan, jonka hyväksi uhrattiin koko musiikki. Häntä loukkasi se tapa, millä hän kuuli puhuttavan mestareista; ja hän unohti, että hän itse oli taannoin Saksassa sanonut paljon kummempaakin. Hän, joka oli siellä pitänyt itseään vallankumouksellisena taiteen alalla, hän, joka loukkasi muita rohkeilla tuomioillaan ja nuorekkaalla suorasukaisuudellaan, — hän tunsi muuttuvansa Ranskassa heti ensi sanoista vanhoilliseksi sieluineen päivineen. Hän tahtoi väitellä, mutta hänellä ei ollut aistia tehdä sitä täysin sivistyneen miehen tavoin, joka vetää johtopäätöksiä eikä intoile niiden totuudesta; hän käyttäytyi ammattimiehen tavoin, joka ryhtyy esittämään tarkkapiirteisiä tosiseikkoja ja saattaa muut ikävystymään. Hän ei epäillyt astua teknillistenkin selitysten aloille, ja väittelyn kestäessä kohosi hänen äänilajinsa sellaiseksi, että se oli omiaan pahasti loukkaamaan tämän valioseuran korvia, josta hänen johtopäätöksensä ja se tulisuus, jolla hän niitä puolusti, näyttivät yhtä naurettavilta. Kriitikko kiirehti niin sanotulla sukkeluudella lopettamaan tämän pitkäveteisen keskustelun, jonka aikana Christophe hämmästyksekseen oli huomannut, ettei hänen puhetoverinsa lainkaan tuntenut niitä asioita, joista hän puhui. Seura oli nyt kerta kaikkiaan muodostanut mielipiteensä tuosta pedanttisesta, vanhanaikaisesta saksalaisesta; ja vaikka ei oltu kuultu hänen musiikkiaan, oltiin varmoja siitä, että se oli inhoittavaa. Mutta nämä kolmisenkymmentä nuorta miestä, jotka aina olivat valmiit iskemään kaikkeen naurettavaan, olivat nyt tulleet kiinnittäneeksi ivalliset katseensa tähän kummalliseen olentoon, joka kömpelösti ja rajusti huitoi laihoine käsivarsineen ja tavattomine käsineen ja joka sinkautteli ympärilleen julmistuneita katseita ja puhui kirkuvalla äänellä. Sylvain Kohn ryhtyi hänen kustannuksellaan huvittamaan ystäviään.

Keskustelu oli lopulta siirtynyt kirjallisuudesta koskettelemaan naista. — Oikeastaan ne olivat saman aiheen kaksi eri puolta, sillä heidän kirjallisuudessaan ei ollut kysymys muusta kuin naisesta, eikä heidän naistensa kesken muusta kuin kirjallisuudesta, niin läheisessä kosketuksessa he olivat sekä kirjoihin että kirjailijoihin.

Puhuttiin eräästä kunniallisesta, Pariisin seurapiireissä tunnetusta naisesta, joka oli, kuten sanottiin, naittanut tyttärensä rakastajalleen säilyttääkseen tämän varmemmin. Christophe liikehti tuolillaan ja virnisti aivan huomaamattaan vastenmielisyydestä. Kohn huomasi sen ja tönäisten kyynärpäällään naapuriaan huomautti, että aihe näytti innostuttavan saksalaista, joka epäilemättä paloi halusta tutustua tuohon naiseen. Christophe punastui, änkytti ja sanoi lopulta suuttuneena, että sellaiset naiset sietäisi piestä. Hänen ehdotuksensa otettiin vastaan homeerisella naurunpuuskalla, ja Sylvain Kohn ryhtyi vastustamaan häntä huilunpehmeällä äänellä: naiseen ei saa kajota, ei edes kukalla… j.n.e… j.n.e… (Hän oli pariisilaisia Rakkauden ritareita.) — Christophe vastasi, että sellainen nainen ei ollut koiraa parempi, ja ettei pahankurista koiraa parantanut muu kuin ruoska. Syntyi yleinen melu. Christophe sanoi, että heidän kohteliaisuutensa oli teeskentelyä, että ne, jotka enimmin puhuivat naisen kunnioittamisesta, kunnioittivat heitä vähimmin; ja hän lausui julki harminsa heidän häväistysjuttujensa johdosta. Hänelle vastattiin, ettei siinä ollut mitään häpeällistä, vaan että kaikki oli perin luonnollista; ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että jutun sankaritar ei ollut ainoastaan ihastuttava nainen, vaan tosi Nainen ennen muita. Saksalainen päästi huudahduksen. Sylvain Kohn kysyi häneltä salakavalasti, millainen oli hänen kuvittelemansa nainen. Christophe tunsi, että hänelle viritettiin ansaa, mutta rajuudessaan ja lujasti vakuutettuna asiansa oikeudesta välitti hän siitä viis. Hän alkoi näille koiruutta täynnä oleville pariisilaisille selittää mielipiteitään rakkaudesta. Hän ei löytänyt sanoja, hän tapaili niitä vaivalloisesti ja sai vihdoin muististaan ongituksi esille joitakin epätodenmukaisia lauseita, joiden mahdottomuus suuresti huvitti kuulijoita; eikä hän lainkaan hämmentynyt, vaan puhui ihmeteltävällä vakavuudella ja liikuttavalla välinpitämättömyydellä koomillisuudestaan, sillä hän ei voinut olla huomaamatta, että he pitivät häntä pilkkanaan. Lopulta hän takertui erääseen lauseeseen auttamattomasti, löi nyrkkinsä pöytään ja vaikeni.

Häntä koetettiin saada uudelleen yhtymään keskusteluun, mutta hän rypisti kulmakarvojaan ja istui häpeissään ja suuttuneena hievahtamatta paikallaan nojaten kyynärpäillään pöytään. Hän ei enää avannut suutaan koko aterian aikana muuta kuin syödäkseen ja juodakseen. Hän joi paljon, päinvastoin kuin ranskalaiset pöytäkumppaninsa, jotka tuskin koskivat viiniinsä. Hänen naapurinsa yllytti häntä koiruuksissaan ja täytti aina hänen lasinsa, jonka hän ajattelematta tyhjensi. Mutta vaikka hän oli tottumaton tähän kohtuuttomuuteen varsinkin viimeisten viikkojen kieltäytymyksen jälkeen, kesti hän mainiosti, eikä antautunut pilkan esineeksi, kuten toiset toivoivat. Hän istua jurotti itsekseen, eikä seura enää kiinnittänyt häneen huomiota: luultiin että viini oli hänet uuvuttanut. Perin uupunut kun hän oli seuraamaan ranskankielistä keskustelua, oli hän kyllästynyt kuulemaan ainaista juttua kirjallisuudesta, — näyttelijöistä, kirjailijoista, kustantajista — juoruja kulissien takaa tai kirjallisista alkooveista: — siihen näytti rajoittuvan maailma. Keskellä kaikkia näitä uusia kasvoja ja tätä puheen pörinää hänen ei onnistunut kiinnittää muistiinsa ainoitakaan kasvoja, ainoatakaan ajatusta. Likinäköisillä, epämääräisillä ja hajamielisillä silmillään hän katseli hitaasti ympäri pöytää miehestä mieheen, mutta ei näyttänyt huomaavan mitään. Hän näki heidät kuitenkin paremmin kuin useimmat muut, vaikkei hän ollut siitä tietoinen. Hänen katseensa ei ollut näiden ranskalaisten ja juutalaisten katseen tapainen, joka pistopuheiden ohella sieppaa esineistä pienen pieniä kuvasiekaleita ja pirstoo ne paikalla. Hän imi hitaasti ja ääneti itseensä vaikutelman olennoista aivan kuin sieni, ja se säilyi hänessä. Hänestä tuntui, ettei hän ollut mitään nähnyt, eikä muistanut mitään. Vasta aikojen päästä, — tuntien, usein päivien kuluttua, — kun hän oli yksin ja syventyi itseensä, huomasi hän, että hän oli napannut kaiken.

Mutta tällä erää näytti hän vain saksalais-roikaleelta, joka mätti ruokaa suuhunsa ja huolehti ainoastaan siitä, ettei menettäisi suupalaakaan. Eikä hän erottanut mitään. Humaltuneen hellittämättömyydellä hän vain tuli ihmetellen huomanneeksi, kuullessaan pöytätovereidensa puhuttelevan toisiaan nimiltä, miten paljon näillä ranskalaisilla oli ulkolaisia nimiä: flaamilaisia, saksalaisia, juutalaisia, levantilaisia, englantilais- ja espanjalais-amerikkalaisia…

Hän ei huomannut, että noustiin pöydästä. Hän jäi yksinään istumaan; ja hän uneksi Rheinin kunnaista, suurista metsistä, pelloista ja niityistä joen varsilla, vanhasta äidistä. Jotkut vieraat keskustelivat vielä seisten salin toisessa päässä. Suurin osa oli jo lähtenyt. Lopulta hän teki päätöksensä, nousi vuorostaan pöydästä ja näkemättä ketään lähti etsimään viittaansa ja hattuansa, jotka riippuivat eteisessä. Pantuaan ne ylleen oli hän jo lähtemässä hyvästiä sanomatta, kun hän ovenraosta näki eräässä eteisen viereisessä huoneessa esineen, joka hänet lumosi: pianon. Siitä oli jo useita viikkoja, kun hän viimeksi oli koskettanut soittokonetta. Hän astui sisälle, hyväili hellästi koskettimia, istuutui ja alkoi hattu päässä ja viitta seljässä soittaa. Hän oli kokonaan unohtanut, missä oli. Hän ei lainkaan huomannut, että kaksi henkilöä oli hiipinyt huoneeseen kuuntelemaan hänen soittoaan: Toinen oli Sylvain Kohn, joka rakasti intohimoisesti musiikkia, — Herra ties miksi! sillä hän ei ymmärtänyt siitä mitään, ja hän piti yhtä paljon huonosta kuin hyvästäkin. — Toinen oli musiikkiarvostelija Théophile Goujart. Tämä — (se oli yksinkertaisempaa) — ei ymmärtänyt eikä rakastanut musiikkia; mikä ei vähääkään estänyt häntä siitä puhumasta. Päinvastoin: eihän ole sen vapaampia henkiä kuin ne, jotka eivät tunne sitä, mistä puhuvat: he voivat siitä lausua yhtä keveästi mitä tahansa.

Théophile Goujart oli paksu, leveäharteinen ja roteva mies; hänellä oli musta parta ja paksut kiharat otsalla, jolla oli suuria, ilmeettömiä kurttuja; hänen kasvonsa olivat kulmikkaat, aivankuin kömpelösti puuhun veistetyt, kädet lyhyet, jalat lyhyet, rinta lihava, hän muistutti puukauppiasta tai auvergnelaista kantajaa. Hänen käytöksensä oli rahvaanomaista ja puhetapansa pöyhkeää. Hän oli päässyt musiikkialalle politiikan kautta, joka oli siihen aikaan Ranskassa ainoa tie, joka johti menestykseen. Hänen onnistui lyöttäytyä erään samalta paikkakunnalta kotoisin olevan, onnen suosiman ministerin vanaveteen, jonka kaukaiseksi sukulaiseksi hän keksi itsensä, — joksikin "isänäidin kummin kaimaksi". Mutta ministerit eivät ole ikuisia. Kun hänen suojelijansa tähti näytti olevan laskemassa, jätti hän koko aluksen vieden myötänsä kaiken, minkä saattoi ottaa, — ennen kaikkea kunniamerkit, sillä hän rakasti loistoa. Kyllästyneenä politiikkaan, jossa hän jo jonkin aikaa oli saanut kestää suojelijansa puolesta ja myöskin omasta puolestaan aimo ankaria iskuja, oli hän etsinyt myrskyiltä suojatun, kaikin puolin rauhaisan aseman, jossa hän saattoi ikävystyttää muita, itse koskaan ikävystymättä. Kritiikki näytti kaikkein sopivimmalta. Erään suuren pariisilaisen lehden musiikkiarvostelijan paikka oli juuri vapaa. Tämän toimen haltija, nuori lahjakas säveltäjä, oli saanut eron sentähden, että hän itsepäisesti tahtoi sanoa, mitä hän teoksista ja tekijöistä ajatteli. Goujart ei ollut koskaan askarrellut musiikin alalla, eikä tiennyt siitä mitään, mutta hänet valittiin empimättä. He olivat saaneet kyllänsä pätevästä väestä; Goujart'in puolelta ei ainakaan tarvinnut mitään peljätä; hän ei ainakaan esittänyt mielipiteitään naurettavalla tärkeydellä; ja hän oli aina valmis seuraamaan johtokunnan määräyksiä ja sen mukaan joko musertamaan tai ylistämään. Se, ettei hän ollut musiikkimies, oli toisarvoinen seikka. Kuten tunnettua, on Ranskassa jokainen tarpeeksi perillä musiikista. Goujart oli pian hankkinut tarpeelliset tiedot. Keino oli yksinkertainen: tarvitsi vain konserteissa mennä istumaan jonkun hyvän musiikkimiehen, jos mahdollista, säveltäjän viereen ja antaa hänen sanoa, mitä hän ajatteli esitettävistä teoksista. Oltuaan näin muutaman kuukauden opissa, hän tunsi ammatin: lintu saattoi lentää. Mutta se ei todellakaan ollut mitään kotkanlentoa; ja Herra ties, mitä kaikkia typeryyksiä Goujart lehteensä lateli — asiantuntijana! Hän kuunteli ja luki päin männikköä, sotki kaikki sekaisin köpelöissä aivoissaan ja läksytti pöyhkeästi muita. Hänen tyylinsä oli vaateliasta, sanaleikeillä prameilevaa ja täynnä hyökkäilevää saivartelua. Hänen hengenlaatunsa oli kansakoulunopettajan kehitystasolla. Joskus, silloin tällöin, hän sai julmia jälki-iskuja: sellaisissa tapauksissa hän tekeytyi kuolleeksi ja karttoi visusti vastaamasta. Hän oli samalla aika viekas ja kovapintainen, julkea tai mateleva, aina asianhaarojen mukaan. Hän liehakoi rakkaita mestareita, joilla oli tunnustettu asema tai jotka olivat kuuluisia: — (ne olivat ainoat seikat, joiden nojalla hän turvallisesti saattoi arvostaa musikaalisia ansioita). — Hän kohteli halveksien toisia, ja nälkiintyneitä hän rosvosi. — Hän ei ollut mikään tyhmyri.