Saavuttamastaan auktoriteetista ja arvosta huolimatta hän tiesi sisimmässään, ettei hän tiennyt mitään musiikista; ja hän tajusi, että Christophe tunsi sen sangen hyvin. Hän karttoi sanomasta sitä, mutta se herätti hänessä kunnioitusta. — Nyt kuunteli hän Christophe'in soittoa ja koetti ymmärtää, näköjään syventyneenä, mutta ajattelematta mitään. Hän ei nähnyt pisaraakaan tässä sävelten sumukossa ja hän nyökytti päätään asiantuntijan tavoin ja sovitti hyväksymis-eleensä Sylvain Kohnin silmäniskujen mukaan, jonka oli varsin vaikea pysyä rauhallisena.
Vihdoin Christophe, jonka tajunta vähitellen alkoi selvitä viinin höyryistä ja musiikista, alkoi vaistomaisesti tuntea, mitä mykkää peliä hänen selkänsä takana pidettiin; hän kääntyi ja näki nuo kaksi ihailijaa. He syöksähtivät heti hänen luokseen ja puristivat rajusti hänen käsiään, — Sylvain Kohn kirkuen, että hän oli soittanut kuin jumala, Goujart vakuuttaen kaikkitietäväisen näköisenä, että hänellä oli Rubinsteinin vasen käsi ja Paderewskyn oikea — (jollei se ollut päinvastoin). — He selittivät yksimielisesti, että sellainen kyky ei saa jäädä vakan alle, ja he lupasivat auttaa hänet arvoonsa. Siihen ryhtyessään toivoivat kumpikin saavansa siitä itselleen kaiken kunnian ja mahdollisimman suuren hyödyn.
Sylvain Kohn kutsui heti huomisesta lähtien Christophe'in käymään luonaan ja tarjosi hänen käytettäväkseen mainion pianon, joka hänellä oli, mutta jolla hän ei tehnyt mitään. Christophe, joka oli aivan pakahtua soiton tarpeesta, suostui ilomielin tarjoukseen ja käyttikin kutsua hyväkseen jonkun ajan.
Ensimäisinä iltoina kävi kaikki hyvin. Christophe oli ylen onnellinen saadessaan soittaa. Sylvain Kohn osoitti sen verran hienotuntoisuutta, että antoi hänen nauttia rauhassa. Itse nautti hän vilpittömästi. Omituinen ilmiö, jollaisia jokainen voi panna merkille, oli, että tämä mies, joka ei ollut muusikko, joka ei ollut taiteilija, jolla oli mitä kuivin sydän, kokonaan vailla kaikkea runoutta, vailla todellista hyvyyttä, oli aistillisesti kiintynyt tähän musiikkiin, jota hän ei lainkaan ymmärtänyt, mutta jolla oli häneen nautinnokas vaikutusvoima. Ikävä kyllä ei hän voinut olla vaiti. Hänen täytyi keskellä Christophe'in soittoa puhella ääneen. Hän alleviivasi musiikkia liioittelevilla huudahduksilla, aivankuin keikari konsertissa, tai lausui myös hölmömäisiä ajatuksia. Silloin Christophe näppäili juoksutuksia ja selitti, ettei hän voinut jatkaa siten. Kohn lupasi olla vaiti, mutta se oli hänelle sangen vaikeata: hän alkoi pian virnailla, pitää ääntä, viheltää, naputella, hyräillä ja matkia soittokoneita. Ja kun kappale oli lopussa, oli hänen mahdotonta pidättyä ilmaisemasta Christophe'ille typeriä ajatuksiaan.
Hänessä oli omituinen sekoitus germaanista tunteellisuutta, pariisilaista lorua ja sietämätöntä itserakkautta. Milloin hän lasketteli teeskentelevän sievisteleviä tuomioita, milloin päättömiä vertailuja, milloin säädyttömyyksiä, rivouksia, järjettömyyksiä, jaarituksia. Hän ylisti Beethovenia näkemällä hänessä ruokotonta pilaa tai irstasta aistillisuutta. Synkissäkin ajatuksissa hän keksi hienoa pilaa. Ciss-moll kvartetti tuntui hänestä herttaisen rehentelevältä. Yhdeksännen sinfonian ylevä adagio toi hänen mieleensä Cherubinin C-moll sinfonian alussa olevan kolmen lyönnin jälkeen hän huudahti: "Älkää astuko sisälle! Täällä on joku." Hän ihaili Heldenlebenin taistelua siitä syystä, että hän siinä oli kuulevinaan automobiilin hyrinän. Aina vain kuvia kappaleiden selitykseksi, ja lapsellisia, vääriä kuvia. Ihmeellistä oli, miten hän saattoi rakastaa musiikkia. Mutta sitä ei voinut epäillä: hän rakasti musiikkia. Sellaisissa kohdissa, jotka hän ymmärsi hullunkuriseen tapaansa, kihosi hänelle miltei kyyneleet silmiin. Mutta heti sen jälkeen, kun joku Wagner-kohtaus oli häntä liikuttanut, hän naputteli pianoa vasten jotakin Offenbachin galoppia, tai rallatti jotakin konsertti-kahvilan renkutusta sellaisen kappaleen jälkeen kuin Oodi ilolle. Silloin Christophe ponnahti pystyyn ja kiljaisi kiukusta. — Mutta pahinta ei ollut se, kun Sylvain Kohn oli houkkamainen; pahinta oli, kun hän koetti sanoa jotakin syvämielistä ja herkullista, kun hän halusi herättää Christopheissa arvonantoa häntä kohtaan, kun Hamilton puhui, eikä Sylvain Kohn. Tällöin Christophe loi häneen vihasta liekehtivän katseen ja musersi hänet jäätävän solvaavilla sanoilla, jotka loukkasivat Hamiltonin itserakkautta: musiikki-istunnot päättyivät tavan takaa epäsopuun. Mutta seuraavana päivänä oli Kohn jo unohtanut kaiken. Ja Christophe, joka katui kiivauttaan, taipui jälleen tulemaan.
Tämä kaikki ei kuitenkaan olisi ollut mitään, jos Kohn olisi voinut olla kutsumatta vieraita kuulemaan Christophe'in soittoa. Mutta hänen täytyi saada näyttää muusikkoaan. — Ensi kerralla, kun Christophe tapasi Kohnin luona kolme, neljä pientä juutalaista ja hänen rakastajattarensa, kookkaan, puuteroidun tytön, joka oli tyhmä kuin saapas, lateli typeriä vitsejä ja puhui siitä, mitä oli syönyt, mutta joka luuli olevansa musikaalinen siksi, että joka ilta näytteli reisiään jossakin varietee-teatterissa, — Christophe kävi tuikean näköiseksi. Seuraavalla kerralla hän sanoi suoraan Sylvain Kohnille, ettei hän enää aikonut soittaa hänen luonaan. Sylvain Kohn vannoi pyhästi, ettei enää kutsuisi ketään. Mutta hän jatkoi salassa, sijoittaen kutsumansa henkilöt viereiseen huoneeseen. Luonnollisesti huomasi Christophe tämän pian; hän lähti raivostuneena, eikä enää palannut sen erän perästä. Hänen täytyi kaikesta huolimatta kohdella varovasti Kohnia, joka esitteli hänet kosmopoliittisille perheille ja hankki hänelle tunteja.
Goujart puolestaan tuli jotakuta päivää myöhemmin tapaamaan
Christophe'ia hänen hökkeliinsä. Hän ei näyttänyt lainkaan ihmettelevän
Christophe'in kurjaa asuntoa. Päinvastoin hän oli perin herttainen. Hän
sanoi:
— Ajattelin, että te ehkä sangen mielellänne kuuntelisitte hieman musiikkia silloin tällöin, ja koska minulla on pääsy kaikkialle, tulin teitä noutamaan.
Christophe ihastui. Hänestä tämä huomaavaisuus oli perin hienotunteista, ja hän kiitti sydämellisesti. Goujart oli aivan toinen mies, kuin minkä hän ensi kerralla oli nähnyt. Kahden kesken hänessä ei ollut rahtuakaan ynseyttä; hän oli hyväntahtoinen ja arka ja koetti ottaa oppia. Mutta niin pian kuin muita oli seurassa, hän otti paikalla jälleen ylemmyyden-ilmeensä ja puhui tuikeaan tapaansa. Hänen tiedonhalunsa oli muuten aina käytännöllistä laatua. Hän ei piitannut rahtuakaan siitä, mikä ei ollut päiväntärkeätä. Hän halusi vain hetken tarpeeksi tietää, mitä Christophe ajatteli jostakin hänen äsken saamastaan partituurista, josta hän ei tahtonut saada lainkaan tolkkua: sillä hän tuskin osasi lukea nuotteja.
He lähtivät yhdessä erääseen sinfoniakonserttiin. Sisäänkäytävä johti myös konsertti-kahvilaan. Pitkää, ahdasta, mutkittelevaa käytävää myöten saavuttiin saliin, johon ei ollut muita käytäviä. Ilma oli tukahduttava, istuimet olivat kovin lähekkäin sullotut. Osa yleisöä seisoi käytävällä tukkien tien. Ranskalaista epämukavuutta! Mies, jota näytti kalvavan parantumaton ikävä, johti vinhaa vauhtia erästä Beethovenin sinfoniaa, aivankuin hän olisi kiireen kaupalla tahtonut saada sen loppumaan. Viereisestä varieteesta kuului mahatanssin laulunhoilotusta, joka sekaantui Eroican surumarssin säveliin. Väkeä saapui yhä, asettautuen paikoilleen ja tarkastellen lornjetilla ympärilleen. Kun saapumisen touhu lakkasi, alkoi jo osa poistua. Christophe jännitti koko ajatusvoimansa voidakseen seurata teoksen lankaa tässä markkinamelussa; ja tarmokkaasti ponnistaen onnistui hänen jo nauttia siitä, — (sillä orkesteri oli taitava, eikä Christophe ollut pitkään aikaan saanut kuulla sinfoonista musiikkia), — kun Goujart tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle keskellä konserttia: