— Nyt lähdetään. Mennään toiseen konserttiin.
Christophe rypisti kulmiaan, mutta ei virkkanut sanaakaan, vaan seurasi opastaan. He kulkivat halki puolen Pariisin. He saapuivat toiseen saliin, joka haiskahti tallille ja jossa toisina aikoina näyteltiin satunäytelmiä ja kansankappaleita: — (musiikki on Pariisissa niiden köyhien työmiesten asemassa, jotka vuokraavat yhteisen asunnon: kun toinen nousee makuulta, paneutuu toinen vielä lämpimään vuoteeseen). Ilma oli luonnollisesti tavattoman huonoa: Ludvig XIV:n ajoista lähtien pitävät ranskalaiset sitä epäterveellisenä; ja teatterien hygienia on, samoinkuin ennen vanhaan Versailles'issa, sellainen, että voi tuskin hengittää. Hienonnäköinen vanhus laski eläintenkesyttäjän elein valloilleen erään Wagnerin näytöksen: — eläin raukka — näytös — muistutti noita eläintarhan leijonia, jotka parrasvaloon asetettuina joutuvat päästään pyörälle ja joita täytyy ruoskia saadakseen ne muistamaan, että ne kuitenkin ovat leijonia. Paksuja farisealaisnaisia ja pieniä tytöntallukoita oli läsnä tässä esityksessä hymy huulilla. Kun leijona oli kiltisti istunut ja kesyttäjä kumartanut ja molemmat tulleet palkituiksi yleisön kättentaputuksilla, aikoi Goujart taas viedä Christophe'in kolmanteen konserttiin. Mutta tällä kertaa Christophe tarrautui tuolinsa kaiteisiin ja sanoi, ettei hän enää hievahda paikaltaan: hän oli jo kyllin saanut juosta konsertista toiseen ja poimia ohimennen jonkun murusen sinfoniasta siellä ja jonkun pätkän konsertista täällä. Goujart koetti hänelle turhaan selittää, että musiikkiarvostelu Pariisissa oli ammatti, joka velvoitti enemmän näkemään kuin kuulemaan. Christophe vastasi, ettei musiikki ollut sellaista, jota sopi kuunnella ajurin vaunuissa, ja että se vaati suurempaa hartautta. Tämä konserttien sekoitus ällötti häntä: yksi riitti hänelle kerraksi.
Häntä hämmästytti tämä konserttien runsaus. Hän luuli useimpain saksalaisten tavoin, että musiikki oli Ranskassa toisarvoisessa asemassa. Hän oli odottanut, että sitä tarjoiltaisiin hänelle pieninä annoksina, mutta huolitellusti. Heti alkajaisiksi tarjottiin hänelle viisitoista konserttia viikon kuluessa. Niitä oli joka ilta ja useasti pari, kolme samana iltana, samaan aikaan eri puolilla kaupunkia. Sunnuntaisin niitä oli neljä samaan aikaan. Christophe ihmetteli tätä soitannollista ruokahalua. Yhtä suuresti hämmästytti häntä ohjelmien runsassisältöisyys. Hän oli näihin saakka luullut, että hänen maalaistensa erikoisalana oli tämä sävelmässäys, joka Saksassa oli tuntunut hänestä useammin kuin kerran vastenmieliseltä. Hän havaitsi nyt, että ranskalaiset veivät vielä heistäkin voiton. He antoivat runsaalla mitalla: kaksi sinfoniaa, yhden konsertin, kaksi tai kolme alkusoittoa, yhden näytöksen jostakin lyyrillisestä draamasta. Ja kaikki eri haaroilta: saksalaisia, venäläisiä, skandinaavialaisia, ranskalaisia, — olutta, samppanjaa, mantelimaitoa ja viiniä, — he nielivät kaikki siekailematta. Christophe ihmetteli, miten näillä ranskalaisilla pikkulinnuilla oli niin suuri maha. Se ei heitä lainkaan vaivannut. Danaidien seula. Kaikki valui lävitse.
Christophe huomasi pian, että tämä musiikin paljous rajoittui sangen suppealle alalle. Kaikissa konserteissa kohtasi hän samoja kasvoja ja samoja kappaleita. Nuo yltäkylläiset ohjelmat kiersivät aina samaa kehää. Ei juuri mitään Beethovenia aikaisempaa. Ei juuri mitään Wagnerin jälkeistä. Ja mitä aukkoja silläkin välillä! Musiikki näytti kutistuvan viiteen, kuuteen saksalaiseen ja kolmeen, neljään ranskalaiseen kuuluisaan nimeen sekä — ranskalais-venäläisen liiton jälkeen — puoleen tusinaan moskovalaisia kappaleita. — Ei vanhempia ranskalaisia. Ei suuria italialaisia. Ei XVII:n eikä XVIII:n vuosisadan saksalaisia suurmiehiä. Ei nykypäivien saksalaista musiikkia — ainoana poikkeuksena Richard Strauss, joka muita ovelampana itse tuli joka vuosi tyrkyttämään uusia teoksiaan Pariisin yleisölle. Ei belgialaista musiikkia, ei tshekkiläistä musiikkia. Mutta mikä ihmeellisintä: tuskin lainkaan nykypäiväin ranskalaista musiikkia. — Kaikki puhuivat kuitenkin siitä salamyhkäisin sanoin kuin jostakin, joka vielä saa aikaan mullistuksen maailmassa. Christophe odotti joka tilaisuudessa saavansa kuulla sitä. Hän oli sangen tiedonhaluinen ja aivan puolueeton: hän paloi halusta tulla tuntemaan uutta ja saada ihailla neron tuotteita. Mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei hän saanut niitä kuulla: sillä hän ei ottanut lukuun kolmea, neljää pientä kappaletta, jotka olivat kyllä varsin sievästi kirjoitettuja, mutta kylmiä ja harkitun monimutkaisia, ja joihin hän ei ollut kiinnittänyt suurempaa huomiota.
Odotellessaan saavansa itse muodostaa mielipiteensä Christophe koetti ottaa selkoa musiikkiarvostelun johdolla.
Se ei ollut helppoa. Se oli oikea sekamelskan pesä. Ei siinä kyllin, että kaikki musiikkilehdet olivat eri mieltä keskenään; ne olivat itsekin ristiriitaisia: jokainen kirjoitus, miltei joka sivu oli eri mieltä. Olisi saanut päänsä pyörälle, jos olisi kaikki lukenut. Onneksi jokainen toimittaja luki vain omat kirjoituksensa, eikä yleisö lukenut ainoatakaan. Mutta Christophe, joka halusi saada perusteellisen käsityksen ranskalaisista säveltäjistä, luki hartaasti joka rivin; ja hän ihmetteli sitä hilpeätä tyyneyttä, jolla tämä kansa liikkui ristiriitaisuudessa aivankuin kala vedessä.
Keskellä tätä mielipiteitten erilaisuutta kummastutti häntä yksi seikka: useimpain arvostelijain kaikkitietävä äänilaji. Ken saattoi siis sanoa, että ranskalaiset olivat herttaisia taiteilijoita, jotka loivat omasta mielikuvituksestaan, eivätkä uskoneet mihinkään. Ne, jotka Christophe näki, olivat kuormitetut paljoa suuremmalla määrällä musiikkitiedettä, — silloinkin, kun eivät mitään tietäneet, — kuin koko Rheinin takainen arvostelu.
Siihen aikaan olivat ranskalaiset musiikkiarvostelijat päättäneet opiskella musiikkia. Oli kyllä joitakuita, jotka tunsivat alansa: he olivat originaaleja, jotka olivat ottaneet vaivakseen miettiä taidettaan ja ajatella itse. He olivat luonnollisesti vähän tunnettuja: he saivat tyytyä pieniin aikakauskirjoihinsa, yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta olivat sanomalehdet heiltä suljettuja. Rohkeita, älykkäitä, mieltäkiinnittäviä miehiä, joita heidän eristäytyneisyytensä joskus houkutteli lausumaan paradokseja ja jotka olivat tottuneet puhelemaan itsekseen, julistamaan suvaitsemattomia tuomioita ja laajasti lavertelemaan. — Toiset olivat hätimmiten ottaneet selon harmonian ensi alkeista ja olivat ylen ihastuneita tuoreesta opistaan. Aivankuin herra Jourdain opeteltuaan kieliopin sääntöjä, he ihailivat tietojaan:
— D, a, Da. F, a, Fa. R, a, Ra… Ah! kuinka se on kaunista!… Ah! miten ihanaa on osata jotakin!…
He eivät puhuneet muusta kuin teemoista, kontrapunkteista, rinnakkaissävelistä ja soinnuista, noonien jaksoista ja suurten terssien sarjoista. Lueteltuaan harmoniasarjat, jotka avautuivat nähtäviksi nuottilehdellä, he pyyhkivät ylpeänä hien otsaltaan: he luulivat selittäneensä kappaleen; he luulivat miltei kirjoittaneensa sen. Itse asiassa he olivat vain kerranneet sitä koulutermein aivankuin koulupoika, joka kieliopillisesti erittelee jonkun sivun Cicerosta. Mutta parhaimpainkin heistä oli niin vaikeata tajuta musiikkia sielun luonnollisena kielenä, että jolleivät he tehneet siitä maalaustaiteen haaraa, he sijoittivat sen tieteen esikaupunkeihin ja rajoittivat sen sointukonstruktsioonien probleemeihin. Niin oppineiden miesten täytyi luonnollisestikin antaa ojennuksia menneen ajan säveltäjille. He keksivät virheitä Beethovenissa ja antoivat Wagnerille patukkaa. Berliozista ja Gluckista he tekivät pilaa. Muut eivät tänä muotiaikana täyttäneet heidän mielestään mittaa kuin Johann Sebastian Bach ja Claude Debussy. Jopa alkoi ensinmainittukin, jota viime vuosina oli paljon väärinkäytetty, näyttää pedanttiselta, vanhoilliselta ja, suoraan sanoen, hieman hullunkuriselta. Sangen arvossapidetyt miehet ylistelivät salamyhkäisesti Rameau'ta ja Couperin'iä, jota sanottiin suureksi.