Näiden oppineiden miesten kesken sukeutui eepillisiä kamppailulta. He olivat kaikki muusikoita, mutta kun heillä oli eri menettelytapansa, väittivät he kukin omaansa ainoaksi hyväksi ja huusivat alas ammattiveljiensä menettelytavat. He haukkuivat toisiaan epäkelvoiksi kirjailijoiksi ja epäkelvoiksi oppineiksi; he löivät toisiaan korvalle sanoilla idealismi ja materialismi, symbolismi ja verismi, subjektivismi ja objektivismi. Christophe mietti, ettei olisi kannattanut saapua Saksasta löytääkseen Pariisissa samat kiistat. Sen sijaan, että olisivat olleet kiitollisia hyvälle musiikille siitä, että se tarjosi heidän nautittavakseen niin monta eri muotoa, he eivät suvainneet muuta kuin omaansa. Vimmattu sota jakoi tähän aikaan muusikot kahteen armeijaan: kontrapunktin ja harmonian kannattajiin. Toiset vaativat ankarasti, että musiikkia tuli lukea vaakasuoraan, ja toiset, että sitä tuli lukea pystysuoraan. Jälkimäiset eivät tahtoneet kuulla puhuttavan muusta kuin maukkaista akordeista, sulavista jaksoista ja mehukkaista soinnuista: he puhuivat musiikista aivan kuin sokerileivoskaupasta. Edelliset eivät sallineet kiinnitettävän huomiota korvaan, tuohon nahkalappuseen: musiikki oli heistä puhe, parlamentaarinen seura, jossa puhujat olivat yhtaikaa äänessä, välittämättä siitä, olivatko toiset vielä lopettaneet. Vähät siitä, vaikkei heitä kuultu! Heidän esityksensä voitiin seuraavana päivänä lukea Journal officiel'in palstoilta: musiikki oli tarkoitettu luettavaksi, eikä kuunneltavaksi. Kun Christophe ensi kertaa kuuli puhuttavan tästä kiistasta vaakasuoralaisten ja pystysuoralaisten välillä, ajatteli hän, että he olivat kaikki hulluja. Kun häntä kehotettiin asettumaan joko peräkkäis- tai päällekkäis-armeijan puolelle, vastasi hän heille tavallisella mielilauseellaan, joka ei suinkaan ollut mikään kohteliaisuus:
— Hyvät herrat, kaikkien vihollinen!
Ja kun he eivät niin vähällä hellittäneet, kysyen:
— Millä on musiikissa suurempi merkitys, kontrapunktilla vai harmonialla?
Hän vastasi:
— Musiikilla. Näyttäkää minulle omanne.
Omasta musiikistaan olivat he kaikki yksimielisiä. Nämä urheat sotijat, jotka pehmittivät toisiaan minkä ennättivät, jolleivät pehmittäneet jotakin kuuluisaa vainajaa, jonka maine eli liian kauan, sulivat sovintoon yhteisestä intohimosta: musikaalisen isänmaallisuutensa hehkusta. Ranska oli heistä suuri musiikkimaa. He julistivat yhteen ääneen Saksan vallastasyöksymistä. — Christophe ei siitä loukkaantunut. Hän oli itse siinä määrin tuominnut maatansa, ettei voinut hyvällä tunnolla väittää tätä arvostelua vastaan. Mutta puhe ranskalaisen musiikin paremmuudesta hämmästytti häntä hieman: totta puhuen hän näki siitä menneisyydessä sangen vähän jälkiä. Ranskalaiset muusikot väittivät kuitenkin, että heidän taiteensa oli jo sangen varhaisina aikoina ollut ihailtava. Paremmin ihannoidakseen ranskalaista musiikkia alkoivat he muuten pilkata kaikkia edellisen vuosisadan ranskalaisia kuuluisuuksia, lukuunottamatta yhtä ainoata erittäin hyvää ja aitoa mestaria, — joka oli belgialainen. Tämän teloituksen jälkeen sopi paremmin ihailla arkaistisia mestareita, jotka kaikki olivat unohdettuja ja joista jotkut olivat tähän päivään saakka olleet aivan tuntemattomia. Päinvastoin kuin Ranskan maallikkokoulut, jotka päiväävät maailman alkavan Ranskan vallankumouksesta, pitivät muusikot sitä valtavana vuoriketjuna, jonka harjalle oli noustava voidakseen ihailla sen takaista musiikin kulta-aikaa, taiteen Eldoradoa. Pitkän auringonpimennyksen jälkeen alkoi kulta-aika jälleen elpyä henkiin: kivinen seinä sortui; sävelten taika sai ihmeellisen kevään kukoistamaan; musiikin vanha puu pukeutui uuteen, tuoreeseen lehtivaippaan; harmonian penkereellä avasivat tuhannet kukat hymyilevät silmänsä kohden uutta auringonnousua; kuului lähteitten hopeista solinaa, purojen raikasta laulua: — se oli idylli.
Christophe ihastui. Mutta kun hän silmäili Pariisin teatterien ohjelmia, näki hän aina Meyerbeerin, Gounod'n, Massenet'n, vieläpä Mascagni'n ja Leoncavallo'n nimet, joiden musiikin hän liiankin hyvin tunsi. Ja hän kysyi ystäviltään, oliko tämä epäkaino musiikki, nämä tyttöjen pyörtymiset, nämä tekokukkaset, tämä hajuvesimyymälä se Armidan puutarha, jonka he olivat luvanneet hänelle näyttää. He huudahtivat loukkaantuneen näköisinä: ne olivat heidän sanojensa mukaan kuolevan aikakauden viime rippeitä; kukaan ei niitä enää ajatellut. — Todellisuudessa hallitsi Cavalleria Rusticana yhä Koomillisessa Oopperassa ja Pagliacci Oopperassa. Massenet ja Gounod saivat suurimmat tulot; ja musikaalinen kolminaisuus: Mignon, Hugenotit ja Faust, oli jo reippaasti purjehtinut ohi tuhannen esityksen niemen. — Mutta ne kaikki olivat vain ohimeneviä ilmiöitä, joihin ei tullut kiinnittää huomiota. Kun nenäkäs tapaus panee sekaisin jonkun teorian, ei mikään ole yksinkertaisempaa, kuin kieltää se. Ranskalaiset arvostelijat kielsivät nämä hävyttömät teokset, he kielsivät yleisön, joka niille osoitti suosiotaan; ja helposti olisi saanut heidät kieltämään koko musiikkidraaman. Musiikkidraama oli heistä kirjallisuuden haara, siis epäpuhdas. (He kun kaikki olivat kirjailijoita, torjuivat he kaikki sen varjon yltään.) Kaikki ekspressiivinen, deskriptiivinen, suggestiivinen musiikki, sanalla sanoen kaikki musiikki, joka tahtoi jotakin sanoa, leimattiin epäpuhtaaksi. — Jokaisessa ranskalaisessa on Robespierre'iä. Hänen täytyy aina lyödä pää poikki joltakin henkilöltä tai asialta tehdäkseen ne puhtaiksi. — Suuret ranskalaiset musiikkiarvostelijat hyväksyivät ainoastaan puhtaan musiikin ja jättivät kaiken muun rahvaalle.
Christophe tunsi itsensä nöyryytetyksi ajatellessaan miten alhainen hänen makunsa oli. Häntä lohdutti hieman se seikka, että hän näki kaikkien näiden säveltäjien jotka halveksivat teatteria, itsekin kirjoittavan teatteria varten: heissä ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi säveltänyt oopperoita. — Mutta nekin olivat epäilemättä vain ohimeneviä ilmiöitä. Heitä tuli arvostella, kuten he halusivat itse tulla arvostelluiksi, heidän puhtaan musiikkinsa mukaan. Christophe etsiskeli heidän puhdasta musiikkiaan.
Théophile Goujart vei hänet konsertteihin, joita pani toimeen kansalliselle taiteelle pyhittäytynyt seura. Siellä muokkailtiin ja kehitettiin vitkaan uusia kuuluisuuksia. Se oli suuri nurkkakunta, kokonainen pieni kirkko, jossa oli monta kappelia. Jokaisella kappelilla oli pyhimyksensä, jokaisella pyhimyksellä palvelijansa, jotka mielellään panettelivat naapurikappelin pyhimystä. Christophe ei aluksi nähnyt juuri minkäänlaista eroa näiden pyhimysten kesken. Hän ei luonnollisestikaan voinut, tottunut kun oli aivan toisenlaiseen taiteeseen, ymmärtää rahtuakaan tästä uudesta taiteesta; ja hän ymmärsi sitäkin vähemmän, kun luuli ymmärtävänsä.