Kaikki näytti hänestä kylpevän ainaisessa hämärässä. Se oli "harmaata harmaalla", jossa kaikki viivat oli hämmennetty, vajotettu, hetkittäin selveten ja jälleen häipyen. Näiden viivojen seassa oli jäykkiä, jyrkkiä, aivankuin kulmaviivaimella vedettyjä piirtoja, jotka tekivät teräviä, laihan naisen olkapäätä muistuttavia kulmia. Toiset aaltoilivat ja kiemuroivat kuin sikarin savu. Mutta kaikki sumeni harmaaseen. Eikö Ranskassa enää ollut aurinkoa? Christophe, joka koko Pariisissa olonsa aikana ei ollut nähnyt muuta kuin sadetta ja sumua, oli jo valmis uskomaan, että niin oli laita. Mutta taiteilijan tehtävä on luoda auringonpaistetta sinne, missä sitä ei ennestään ole. Nämä sytyttivät kylläkin pienet lyhtynsä, mutta ne olivat vain kuin kiiltomatojen tuiketta: ne eivät lämmittäneet lainkaan ja niiden valokin oli kovin heikkoa. Teosten nimet vaihtelivat: toisinaan oli kysymys keväästä, päivästä, rakkaudesta, elämänilosta ja retkistä halki ketojen; musiikki itse ei vaihdellut lainkaan; se oli aina yhtä yksitoikkoisen vienoa, kalpeata, raukeata, vähäveristä ja näivettynyttä. — Ranskassa oli valittujen kesken muotiasiana puhua hiljaa musiikissa. Ja heillä oli siihen täysi syy: sillä jos he korottivat äänensä, huusivat he; keskitietä ei ollut. Ei ollut valittavana muuta kuin hienostunut unteluus ja meluava mahtipontisuus.
Christophe ravisti yltänsä uneliaisuuden, joka alkoi tarttua häneenkin, ja katsahti ohjelmaansa; ja hän hämmästyi suuresti nähdessään, että näillä pienillä sumukoilla, jotka purjehtivat harmaalla taivaalla, oli tarkoituksena esittää tarkasti määrättyjä aiheita. Sillä teorioista huolimatta oli tämä puhdas musiikki miltei aina ohjelmamusiikkia tai ainakin aihemusiikkia. Sättikööt he kirjallisuutta miten tahansa, he tarvitsivat kuitenkin kirjallisen kainalosauvan, johon nojata. Ja omituisia kainalosauvoja ne tavallisesti olivat! Christophe huomasi niiden aiheiden eriskummaisen lapsellisuuden, joita he koettivat kuvata. Siinä oli hedelmä- ja kasvitarhoja, kanaloita, musikaalisia eläinkokoelmia, todellinen Kasvitieteellinen puutarha. Jotkut transponoivat orkesterille tai pianolle Louvre'in tauluja tai Oopperan freskoja; he siirsivät musiikkiin Cuyp'in, Baudry'n ja Paul Potter'in. Selityksistä sai tietää, milloin oli kysymys Pariksen omenasta, hollantilaisesta majatalosta tai valkoisen hevosen kaulasta. Se tuntui Christophe'ista vanhojen lasten leikiltä, joita ei huvittanut muu kuin kuvat; kun he eivät osanneet piirustaa, töhersivät he vihkoihinsa kaikkea, mitä heidän päähänsä pälkähti, ja kirjoittivat naivisti alle, että tässä oli talon, tässä puun kuva.
Näiden sokeitten kuvaniekkojen ohella, jotka näkivät korvillaan, oli myös filosoofeja. He käsittelevät musiikissa metafyysillisiä kysymyksiä. Heidän sinfoniansa olivat abstraktisten periaatteiden taistelua tai jonkun symboolin tai uskonnon esitystä. Ne olivat samoja, jotka oopperoissaan pohtivat aikansa juriidisia tai sosiaalisia kysymyksiä: yleistä äänioikeutta ja naisen oikeuksia, joita Edustajakamarin ja Montmartre'n metafyysikot olivat jauhaneet. Ei epäilty, etteikö musiikissa voisi käsitellä avioeroa, isyyden toteamista ja kirkon ja valtion erottamista. Heidän joukossaan oli sekä maallikkosymbolisteja että kirkollisia symbolisteja. He panivat filosoofiset lumppurit, sosioloogiset katutytöt, profeteeraavat leipurit ja apostooliset kalastajat laulamaan. Goethe puhui jo oman aikansa taiteilijoista, jotka "esittivät Kantin ajatuksia vertauskuvallisissa tauluissa". Christophe'in aikalaiset kirjoittivat sosiologiaa 16-osanuoteilla. Zola, Nietzsche, Maeterlinck, Barres, Jaurés, Mendés, Evankeliumit ja Punainen mylly olivat sen kaivon lähteitä, josta oopperoiden ja sinfoniojen tekijät ammensivat ajatuksensa. Moni heistä oli Wagnerin esimerkin tartuttamana huudahtanut: "Minäkin olen runoilija!" — ja he piirsivät luottavaisina nuottiensa alle loppusointuisia tai loppusoinnuttomia säkeitä kansakoulutyyliin tai dekadenttisen nurkkanovellin makuun.
Kaikki nämä ajattelijat ja runoilijat olivat puhtaan musiikin puoltajia. Mutta siitä he mieluummin vain puhuivat. — Joskus he sitä kirjoittivatkin. Se oli silloin musiikkia, joka ei tahtonut sanoa mitään. Onnettomuudeksi he siinä usein onnistuivatkin: se ei sanonut mitään — ei ainakaan Christopheille. — Tulee lisätä, että hänellä ei ollut avainta.
Ymmärtääkseen ulkolaista musiikkia, täytyy vaivautua sen kielen oppimiseen, eikä luulla osaavansa sitä ennalta. Christophe luuli niin, kuten kaikki hyvät saksalaiset. Mutta sen saattoi antaa anteeksi. Moni ranskalainenkaan ei ymmärtänyt paremmin kuin hän. Samoinkuin ne Ludvig XIV:n aikuiset saksalaiset, jotka siinä määrin pyrkivät puhumaan ranskaa, että vihdoin unohtivat oman kielensä, niin olivat XIX:n vuosisadan ranskalaiset muusikot niin kauan laiminlyöneet omansa, että heidän musiikistaan oli tullut jonkunlaista ulkolaista murretta. Aivan viime aikoina oli herännyt liike ranskan puhumiseksi Ranskassa. Kaikki eivät siinä onnistuneet: tapa oli liiaksi juurtunut. Joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta heidän ranskansa oli belgialaista tai oli sillä germaaninen tuoksu. Olihan siis luonnollista, että saksalainen saattoi siitä erehtyä ja selittää järkähtämättömään tapaansa, että se oli perin huonoa saksaa, eikä merkinnyt mitään, koska hän ei sitä ymmärtänyt.
Christophe ei tässä tehnyt poikkeusta. Ranskalaiset sinfoniat tuntuivat hänestä abstraktiselta kaunopuheisuudelta, jossa musikaaliset teemat olivat vastakkain tai päällekkäin aivankuin aritmeettisissa laskutoimituksissa: niiden yhdistelmäin ilmaisemiseen saattoi niiden sijasta yhtä hyvin käyttää numeroita tai aakkosten kirjaimia. Eräs rakensi teoksen yhden ainoan sointukaavan etenevälle kehkeämiselle; se ilmaantui täydellisenä vasta viimeisen sivun viimeisessä osassa, ollen yhdeksän kymmenettäosaa teoksesta toukan kehitysasteella. Toinen sommitteli kokoon variatsiooneja teemasta, joka näyttäytyi vasta lopussa, laskeutuen vähitellen monimutkaisesta yksinkertaiseen. Ne olivat perin oppineita leikkikaluja. Täytyi olla samalla sangen vanha ja sangen lapsellinen voidakseen olla niistä huvitettu. Ne olivat vaatineet keksijöiltään suunnattomia ponnistuksia. He uhrasivat vuosia yhden fantasian kirjoittamiseen. He ahersivat hiuksensa harmaiksi etsiessään uusia akordiyhdistelmiä, — ilmaistakseen…? Vähät siitä, mitä! Uusia ilmaisuja. Kuten elin luo tarpeen, sanotaan, niin päätyy ilmaisukin aina luomaan ajatuksen: tärkeintä vain on, että se on uusi. Uusi, millä hinnalla tahansa! He pelkäsivät sairaaloisesti "ennen sanottua". Parhaimmatkin se oli lamauttanut. Tunsi että he alati pelokkaina vartioivat itseään, pyyhkivät mitä olivat kirjoittaneet ja kyselivät itseltään: "Ah! hyvä Jumala! missä olenkaan ennen kuullut tämän?"… On muusikoita, — varsinkin Saksassa, — jotka kuluttavat aikansa liimaamalla toisten säveliä peräkkäin. Ranskalaiset tutkivat tarkasti jokaista sävellausettaan, ettei se vain ollut siinä sävel-luettelossa, joita muut olivat käyttäneet, ja korjailivat lakkaamatta, muutellen nenänsä muotoa niin, ettei se enää ollut minkään tietyn nenän näköinen, eikä yleensäkään nenän näköinen.
Mutta sillä he eivät saaneet Christophe'ia petetyksi: he saattoivat minkä ennättivät verhoutua monimutkaiseen kieleen, näytellä yli-inhimillistä innostusta, vääntelehtiä orkestraalisissa kouristuksissa tai viljellä epäorgaanisia harmomoja, yksitoikkoisia ynistyksiä ja Sarah-Bernhardt-deklamointia, jotka aina alkoivat säveleen ohella ja vaelsivat tuntikausia kuin torkuksissa kulkevat muulit livettävän jyrkänteen reunalla, — Christophe tunsi aina naamion alla samat pienet, kylmät, tyhjät sielut, ylenmäärin parfymoidut Gounod'n ja Massenet'n tapaan, mutta luonnottomammin. Ja hän toisti Gluckin epäoikeutetut sanat ranskalaisista:
— Antaa heidän puuhata: he palaavat kuitenkin aina renkutuksiinsa.
He vain koettivat kaikin voimin tehdä sävellyksensä hyvin oppineiksi. He käyttivät kansanlauluja teemoiksi korkeaoppisiin sinfonioihin, jotka muistuttivat Sorbonne'in väitöskirjoja. Se oli päivän suuri huvitus. Eri maiden kansanlaulut otettiin vuoroonsa käytäntöön. — Ja he muodostelivat niitä yhdeksännen sinfonian tai Franck'in kvartettien tapaisiksi, mutta paljoa vaikeammiksi. Yksi ja toinen sai pienen, kirkkaan ajatuksen. Heti kiiruhti hän sotkemaan siihen toisen, joka ei merkinnyt mitään, mutta sorahteli julmasti ensimäistä vastaan. — Ja kaikesta tunsi, että nämä miehet olivat niin perin tyyniä, niin liikahtamattoman tasapainoisia!…
Johtaessaan näitä teoksia nuori, moitteeton, raju kapellimestari huitoi, leiskui ja tempoi Michel-Angelon liikkein, aivankuin olisi ollut kysymyksessä Beethovenin tai Wagnerin armeijain henkiinherättäminen. Yleisö, — osaksi salonkiväkeä, joka oli kuolla ikävään, mutta joka ei mistään hinnasta maailmassa olisi halunnut luopua kunniasta maksaa kalliisti mainehikkaasta ikävästä, — osaksi oppilaita, jotka olivat onnellisia saadessaan näyttää kouluviisauttaan, selvitellessään ohimennen ammatin rihmoja, — osoitti tuhlaten mieletöntä suosiota, joka vastasi orkesterinjohtajan liikkeitä ja musiikin pauhua…