— Suursuisia olette! sanoi Christophe.
(Hänestä oli näet tullut täysi pariisilainen.)
Mutta on helpompi perehtyä Pariisin murteeseen kuin sen musiikkiin. Christophe tuomitsi hänelle ominaisella intohimoisuudella ja saksalaisille synnynnäisellä kykenemättömyydellä ymmärtää ranskalaista musiikkia. Hän oli ainakin vilpitön ja olisi ollut valmis tunnustamaan hairahduksensa, jos hänelle olisi todistettu, että hän oli erehtynyt. Niinpä hän ei pitänytkään itseään sitovina omia tuomioitaan ja jätti oven selkosen seljälleen uusien vaikutelmien varalle, jotka ehkä saattoivat muuttaa hänen mielipiteensä.
Nykyisinkään hän ei ollut tunnustamatta tälle musiikille suurta kykyä, mielenkiintoista aineistoa, harvinaisia rytmi- ja harmonialöytöjä, hienojen, pehmeiden, loistavien kankaiden valikoimaa, värien kimmellystä ja loppumatonta keksintäkyvyn ja henkevyyden tuhlausta. Christophe nautti siitä ja otti siitä oppia. Kaikilla näillä pikku mestareilla oli äärettömän paljon enemmän hengen vapautta kuin Saksan säveltäjillä; he jättivät urheasti valtatien ja samosivat metsien halki. He koettivat kulkea eksyksiin. Mutta he olivat niin viisaita pikku lapsia, ettei se heille onnistunut. Toiset joutuivat jo kaksikymmentä askelta otettuaan takaisin valtamaantielle. Toiset väsyivät heti ja pysähtyivät siihen, missä olivat. Oli niitäkin, jotka olivat jo melkein saapuneet uusille poluille; mutta sen sijaan, että olisivat niitä seuranneet, he istahtivat pientareelle ja vetelehtivät puun alla. Heiltä puuttui ennen kaikkea tahtoa, voimaa; heillä oli kaikki muut lahjat, — yhtä vain puuttui: väkevätä elämää. Näytti siltä, että tätä ponnistusten määrää oli käytetty sekavasti hyödyksi, ja että se hupeni tielle. Vain harvoin nämä taiteilijat kykenivät pääsemään selville luonteestaan ja suuntaamaan voimansa järkähtämättömästi tiettyä päämäärää kohden. Se oli seurauksena tuosta ranskalaisesta anarkiasta, joka tuhlaa suunnattomat määrät lahjakkuutta ja hyvää tahtoa, antamalla epävarmuuden ja ristiriitaisuuksien tehdä ne tyhjäksi. Tuskinpa oli ainoatakaan tapausta, jolloin joku heidän suurista säveltäjistään, joku Berlioz, joku Saint-Saëns, — ettemme mainitsisi aivan tuoreimpia, — ei olisi takertunut itseensä, jolloin heissä ei olisi riehunut itsetuhon ja itsekieltämisen kiihkoa, tarmon, uskon ja ennen kaikkea sisäisen kompassin puutteessa.
Christophe ajatteli nykypäivien saksalaisten röyhkeällä ylenkatseella:
— Ranskalaiset kykenevät ainoastaan tuhlailemaan voimansa keksintöihin, joilla he eivät tee mitään. He tarvitsevat aina jonkun vieraan mestarin, jonkun Gluckin tai Napoleonin, joka korjaa heidän vallankumoustensa hedelmät.
Ja hän hymyili mielessään "Brumairekuun kahdeksannelletoista päivälle".
Keskellä anarkiaa koetti kuitenkin muuan ryhmä palauttaa järjestystä ja kuria sekä taiteilijoiden että yleisön keskuuteen. Ensi töikseen se oli ottanut latinalaisen nimen, joka toi mieleen erään kirkollisen laitoksen, joka oli kukoistanut kolme- tai neljätoista vuosisataa sitten, goottien ja vandaalien suurten vaellusten aikoina. Christophe'ia hiukan kummastutti, että mentiin niin kauas taaksepäin. Totta kyllä, että täytyi olla vallitseva näköala yli oman aikansa. Mutta oli tarjona vaara, että neljäntoista vuosisadan korkuinen torni oli hieman epämukava tähystyspaikka, josta paremmin sopi seurata tähtien liikuntoja kuin nykyisten ihmisten elämää. Christophe rauhoittui pian huomatessaan, että nämä Gregorius pyhän pojat oleilivat vain harvoin tornissaan; he nousivat sinne ainoastaan kaiuttamaan kelloja. Muun ajan he viettivät kirkossa sen juurella. Christophe, joka oli muutaman kerran läsnä näissä jumalanpalveluksissa, huomasi vasta jonkun ajan kuluttua, että ne olivat katoolisia; hän oli aluksi luullut, että he kuuluivat johonkin pieneen protestanttiseen lahkoon. Maahan kumartunutta yleisöä; hurskaita, suvaitsemattomia, riidanhaluisia oppilaita; heidän etunenässään perin puhdas, perin kylmä, itsepäinen ja hieman lapsellinen mies, uskonnollisen, moraalisen ja taiteellisen opin koskemattomuuden kannattaja, joka abstraktisin lausein selitti musiikin evankeliumia pienelle valittujen piirille, tuomiten levollisena ylpeyden ja kerettiläisyyden. Hän luki niiden syyksi kaikki taiteen virheet ja ihmiskunnan paheet: renesanssin, uskonpuhdistuksen ja nykyisen juutalaisuuden, jonka hän pani samaan säkkiin. Musiikin juutalaiset tuomittiin poltettaviksi in effigie, kun heidät ensin oli puettu häpäiseviin pukineihin. Suuri Händel ruoskittiin. Johann Sebastian Bach yksin sai vapahduksen Herran armosta, joka hänessä tunsi erehdyksestä protestantiksi tulleen.
Temppeli Saint-Jacques-kadun varrella harjoitti apostoolista lähetystyötä: siellä pelastettiin sieluja ja musiikkia. Siellä annettiin metcodillista ohjausta, miten tullaan neroksi. Uutterat oppilaat sovelluttivat näitä määräyksiä suurella vaivalla ja täydellä varmuudella. He näyttivät tahtovan hurskaalla aherruksellaan sovittaa esi-isiensä rikollisen kevytmielisyyden: Auberit, Adamit ja tuon päätuomitun, tuon pirullisen aasin, Berlioz'in, paholaisen ihmishahmossa, diabolus in musica. Kiitettävällä hehkulla ja vilpittömällä hartaudella levitettiin tunnustettujen mestarien palvelemista. Kymmenisen vuoden kuluessa oli saatu paljon valmista aikaan; ranskalainen musiikki oli muuttanut muotoaan. Eivät ainoastaan ranskalaiset musiikkiarvostelijat, vaan itse säveltäjätkin olivat oppineet musiikkia. Nyt tapasi säveltäjiä, vieläpä virtuoosejakin, jotka tunsivat Bachin teoksia. Se ei ollut niinkään tavallista, ei edes Saksassa! — Paljon tarmoa uhrattiin varsinkin taisteluun ranskalaisen hengen kotirakkautta vastaan. Kaikki he elävät huoneisiinsa sulkeutuneina ja kammoavat ulosmenoa. Heidän musiikissaankaan ei ole ilmaa: se on suljettujen kamarien ja leposohvien musiikkia, liikkumatonta musiikkia. Siis aivan päinvastoin kuin joku Beethoven, joka sävelsi vaeltaessaan halki kenttien, kuppelehtiessään alas jyrkänteitä, kulkiessaan pitkin askelin auringossa ja sateessa ja säikyttäessään karjalaumoja huitomisellaan ja huudoillaan! Ei ollut pelkoa, että Pariisin säveltäjät häiritsisivät naapureitaan inspiratsiooninta pauhulla, kuten Bonnin karhu. He asettivat säveltäessäänkin sordiinon ajatuksilleen; ja seinäverhot estivät melun ulkoa kuulumasta heidän korviinsa.
Schola oli koettanut puhdistaa ilmaa; se oli avannut ikkunat menneisyyteen. Yksinomaan menneisyyteen. Se oli samaa kuin avata ne pihalle eikä kadulle. Siitä ei ollut suurtakaan apua. Tuskin avattuaan ikkunan, sulkivat he sen jälleen, aivankuin vanhat naiset, jotka pelkäävät nuhaa. Siitä pääsi sisälle joku tuulahdus keskiajasta, Bachista, Palestrinasta ja kansanlauluista. Mutta mitäpä se pyhitti? Huone tuoksui yhtä ummehtuneelta. Itse asiassa he viihtyivät siinä hyvin; he karttoivat suuria uudenaikaisia virtauksia. Ja jos he tunsivatkin enemmän taideasioita kuin muut, kielsivät he yhtä monta seikkaa taiteen alalla. Musiikki sai tässä piirissä opillisen luonteen; se ei ollut virvoitusväline: konsertit olivat historiallisia luentoja tai kasvatusesitelmiä. Liiaksi edistyneet ajatukset akademisoitiin. Suuri, jyrisevä Bach oli otettu kesytettynä kirkon helmaan. Hänen musiikkinsa joutui näissä skolastisissa aivoissa samanlaisen muutoksen alaiseksi kuin Raamatun raivoisa, sensuaalinen sisältö englantilaisten aivoissa. Mitä uuteen musiikkiin tulee, oli oppi, jota saarnattiin, sangen aristokraattista kirkollisuutta, joka koetti yhdistää kolmen tai neljän suuren musiikkikauden tunnusmerkit VI:lta XX:lle vuosisadalle. Jos se olisi käynyt päinsä, olisi musiikin alalla saatu aikaan niitä sekasikiömäisiä rakennuksia vastaavia teoksia, joita jotkut Intian varakuninkaat matkoilta palattuaan pystyttivät kaikilta maapallon kulmilta keräämistään kallisarvoisista aineksista. Mutta ranskalaisten terve järki pelasti kuitenkin heidät tuollaisesta barbaarisen oppineisuuden suhdattomuudesta; he varoivat visusti sovelluttamasta teoriojaan käytäntöön; he menettelivät niiden suhteen samoin kuin Molière lääkäriensä: he ottivat vastaan määräykset, mutta eivät seuranneet niitä. Voimakkaimmat astuivat omaa tietänsä. Muu lauma kyhäili oppineita, vaikeasti-sulavia kontrapunktiharjoitelmia: niitä nimitettiin sonaateiksi, kvarteteiksi ja sinfonioiksi… — "Sonaatti, mitä vaadit minulta?" — Se ei tahtonut mitään muuta, kuin olla sonaatti. Ajatukset niissä olivat abstraktisia, nimettömiä, mutkikkaita ja ilottomia. Se oli virheetöntä notaaritaidetta. Christophe, joka aluksi oli ollut kiitollinen ranskalaisille siitä, etteivät he pitäneet Brahms'ista, havaitsi nyt että Ranskassa oli paljon pikku Brahms'eja. Kaikki nämä kunnolliset, uutterat, omantunnontarkat työntekijät olivat täynnä hyveitä. Christophe jätti heidän seuransa ylentyneellä mielellä, mutta perin ikävystyneenä. Se oli sangen hyvää, sangen hyvää… Miten ihana oli ilma ulkona!