Pariisissa oli sentään muutamia riippumattomiakin muusikoita, jotka eivät kuuluneet mihinkään kouluun. He olivat ainoat, jotka herättivät Christophe'in mielenkiintoa. Heistä yksin saattoi mitata taiteen elinvoimaisuutta. Koulut ja nurkkakunnat ilmaisevat vain pinnallista muotia tai tekaistuja teorioja. Mutta riippumattomilla, jotka vetäytyvät omaan itseensä, on parempi mahdollisuus löytää omasta itsestään aikansa ja rotunsa todellinen ajatus. Totta on, että ulkolaisen on heitä sen vuoksi vielä vaikeampi ymmärtää kuin muita.
Niin oli laita Christophe'inkin, kun hän ensi kerran kuuli tuon kuuluisan teoksen, jota ranskalaiset ylistivät pilviin saakka ja jonka joku julisti suurimmaksi vallankumoukseksi musiikin alalla, mitä kymmeneen vuosisataan oli tapahtunut. — (Vuosisadat eivät heille paljoakaan merkinneet: he eivät juuri omastaan irtautuneet.)
Théophile Goujart ja Sylvain Kohn veivät Christophe'in Koomilliseen Oopperaan kuulemaan Pelléas ja Mélisande'ia. He olivat kumpainenkin ylpeitä näyttäessään hänelle tätä teosta: olisi melkein luullut, että se oli heidän tekemänsä. He antoivat Christophe'in ymmärtää, että siitä avautuisi hänelle tie Damaskukseen. Näytännön alettuakin he yhä jatkoivat selityksiään. Christophe pyysi heitä olemaan ääneti ja kuunteli tarkkaavaisena. Ensimäisen näytöksen jälkeen hän kumartui Sylvain Kohnin puoleen, joka silmät loistavina kysyi häneltä:
— No, veikkoseni, mitä sanot siitä?
Christophe virkkoi:
— Onko se koko ajan tällaista?
— On.
— Mutta sehän ei ole mitään.
Kohn päästi huudahduksen ja nimitti häntä poroporvariksi.
— Ei kerrassaan mitään, jatkoi Christophe. Ei musiikkia, ei kehitystä. Ei mitään tulosta, ei yhtenäisyyttä. Sangen hienoja harmonioja. Sangen hyviä pieniä orkesterivaikutuksia, jotka todistavat erittäin hyvää makua. Mutta se ei ole mitään, ei kerrassaan mitään…