Hän ryhtyi jälleen kuuntelemaan. Vähitellen syttyi lyhtyyn tuli. Hän alkoi erottaa jotakin hämärän keskeltä. Niin, hän tajusi varsin hyvin, että siinä oli tahallista kohtuuden tavoittelua Wagnerin ihannetta vastaan, joka nieli draaman musiikin aaltoihin; mutta hän kysyi itseltään hieman iroonisesti, eikö tämän kieltäymys-ihanteen laita ollut niin, että luovuttiin sellaisesta, mitä ei omistettu. Hän tunsi kautta koko teoksen vaivan pelkoa, vaikutuksen tavoittelua, joka saatiin aikaan mitä pienimmillä ponnistuksilla, velttoa luopumista siitä ankarasta ponnistuksesta, jota Wagnerin valtavat teokset vaativat. Häntä hieman hämmästytti tuo tasainen, yksinkertainen, kaino, ohut lausunta, vaikka se tuntuikin hänestä hieman yksitoikkoiselta; eikä hän saksalaisena pitänyt sitä todellisena. (Hänestä näet tuntui, että kuta enemmän se tavoitteli todellista, sitä paremmin siitä huomasi, kuinka huonosti ranskankieli soveltuu musiikkiin; se on liian loogillista ja hiottua, sillä on liian tarkat ääriviivat, se on sinänsä oma maailmansa, mutta ilmanpitävästi suljettu.) Siitä huolimatta oli yritys mieltäkiinnittävä, ja Christophe yhtyi mielellään tuohon taantumushenkeen, joka nousi vastustamaan Wagnerin taiteen korkealentoista hurjuutta. Ranskalainen säveltäjä näytti hillityn iroonisesti koettavan kuiskailla intohimoisia tunteita puoliääneen. Rakkautta ja kuolemaa ilman huutoja. Vain tuskin huomattava sävelviivan vavahdus, vain joku orkesteri-väritys, aivankuin pieni nytkähdys suupielissä, antoi aavistuksen siitä draamasta, joka sieluja järkytti. Tuntui siltä, kuin säveltäjä olisi peljännyt välitöntä avomielisyyttä. Hänellä oli nerokas maku, — paitsi eräinä hetkinä, joina Massenet, joka uinuu jokaisen ranskalaisen sydämessä, heräsi hänessä ja saattoi hänet lyyrilliseksi. Silloin havaitsi kuulija hiukset liian vaaleiksi, huulet liian punaisiksi, — kolmannen tasavallan porvarisnaisen, joka näytteli suurta rakkautta. Mutta ne hetket olivat poikkeuksellisia: pieniä höllennyksiä siinä pakonalaisuudessa, johon tekijä oli alistunut; teosta yleensä hallitsi hienostunut yksinkertaisuus, yksinkertaisuus, joka ei ollut niinkään yksinkertaista, joka oli tahdon tuotetta, vanhan yhteiskunnan hienon hieno kukka. Christophe, tuo nuori barbaari, nautti siitä vain puoliksi. Varsinkin draaman runko, runoelma, harmitti häntä. Hän oli näkevinään vanhenevan pariisittaren, joka näytteli lasta ja antoi kertoa itselleen satuja haltioista. Se ei tosin ollut wagnerilaista ruikutusta, tunteellista ja kömpelöä, aivankuin paksu rheiniläis-tyttö. Mutta ranskalais-belgialainen ruikutus ei ollut sen kummempaa keimailuineen ja salonkilaverteluineen: — "kutrit", "pikku isä", "kyyhkyset", — ja kaikki tuo salamyhkäisyys maailmannaisten makuun. Pariisilaissielut ihailivat itseään tässä näytelmässä, joka imartelevan taulun tavoin näytti heille heidän raukean fatalisminsa, heidän budoarinirvanansa ja heidän pehmeän melankoliansa kuvan. Ei jälkeäkään tahdosta. Ainoakaan ei tiennyt, mitä tahtoi. Ainoakaan ei tiennyt, mitä teki.
— Se ei ole minun syyni! Se ei ole minun syyni!… vaikeroivat nämä suuret lapset. Koko viiden näytöksen ajan, jotka tapahtuivat ainaisessa hämärässä, — metsissä, luolissa, maanalaisissa holveissa, ruumishuoneissa, — lentää räpyttelivät nämä etelän lintuset vaivaloisesti sinne tänne. Pienet linturaukat! kauniit, lauhat ja hienot… Miten he pelkäsivät liian voimakasta valoa, raakoja liikkeitä, sanoja, intohimoja, elämää! Elämä ei ole hienostunut. Elämä ei käsittele hansikkailla…
Christophe kuuli kaukaa lähestyvien tykkien jyrinää, jotka ennen pitkää saapuivat murskaamaan tämän hivuneen sivistyksen, tämän pienen, riutuvan Kreikan.
Tämä melankoolinen ja ylpeä säälikö se lie kaikesta huolimatta herättänyt hänessä myötätuntoa tätä teosta kohtaan? Varmaa vain oli, että se kiinnitti hänen mieltään suuremmassa määrin, kuin hän olisi tahtonut tunnustaa. Vaikka hän teatterista poistuessaan yhä itsepintaisesti vastasi Sylvain Kohnille, että "se oli sangen hienoa, sangen hienoa, mutta että siitä puuttui Schwung'ia. (lentoa), ja ettei siinä ollut hänestä kylliksi musiikkia", varoi hän sekoittamasta _Pelléas'_ta muihin ranskalaisiin musiikkiteoksiin. Tuo usvan keskellä palava lamppu veti häntä puoleensa. Hän huomasi myöskin muita vireitä, eriskummaisia liekkejä, jotka loimuilivat sen ympärillä. Nämä virvaliekit herättivät hänessä uteliaisuutta: hän olisi tahtonut lähestyä niitä saadakseen tietää, miten ne paloivat; mutta niitä ei ollut helppo tavoittaa. Näitä vapaita säveltäjiä, joita Christophe ei ymmärtänyt ja joita olisi ollut sitä mieltäkiinnittävämpi tarkastella, oli vaikea lähestyä. Heillä ei näyttänyt olevan tuota suurta sympatian tarvetta, joka täytti Christophe'in. Yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta he näyttivät lukevan vähän, tietävän vähän, eikä heillä näyttänyt olevan sanottavasti tiedonhaluakaan. Melkein kaikki elivät syrjässä, toiset ulkopuolella Pariisia, toiset Pariisissa, mutta ehdoin tahdoin eristäytyneinä ja sulkeutuneina pieneen piiriin — ylpeydestä, arkuudesta, vastenmielisyydestä tai välinpitämättömyydestä. Niin pieni kuin heidän lukunsa olikin, olivat he jakautuneet pieniin kilpaileviin ryhmiin, jotka eivät voineet sietää toisiaan. He loukkaantuivat äärettömän helposti, eivätkä he kärsineet ei vihollisiaan, ei kilpailijoitaan, eikä edes ystäviään, milloin nämä uskalsivat ihailla jotakin muuta säveltäjää kuin heitä tai milloin he rohkenivat ihailla heitä joko liian kylmästi, liian innostuneesti, liian arkisesti tai liian yltiöllisesti. Heitä oli miltei mahdoton tyydyttää. Jokainen heistä oli lopuksi antanut luottamuksen ja patentin jollekin arvostelijalle, joka mustasukkaisena vartioi epäjumalan jalkojen juurella. Siihen ei saanut kukaan muu kajota. — Jollei heitä ymmärtänyt kukaan muu kuin he itse, eivät hekään ymmärtäneet itseään sen paremmin. Puoluelaistensa ja oman mielipiteensä liehakoimina ja turmelemina he kadottivat pohjan oman taiteensa ja kykynsä arvioimiseen. Herttaiset mielikuvitustaiteilijat luulivat itseään reformaattoreiksi. Aleksandrialaiset taideniekat ryhtyivät kilpailemaan Wagnerin kanssa. He olivat melkein kaikki ylitarjoamisen uhreja. Joka päivä täytyi heidän hypätä korkeammalle entistään ja ennen kaikkea korkeammalle kuin heidän kilpailijansa. Nämä korkeushypyt Pegasuksen selkään eivät heille aina onnistuneet; eivätkä niistä olleet huvitettuja muut kuin jotkut ammattimiehet. He eivät välittäneet mitään yleisöstä, eikä yleisö välittänyt heistä. Heidän taiteellaan ei ollut yhteyttä ihmisten kanssa, se oli musiikkia, joka sai ravintonsa yksinomaan musiikista, ammatista. Christophe sai sen vaikutelman, että varsinkin juuri ranskalaiselle musiikille olisi ollut tarpeen etsiä tukea ulkopuolelta itseään. Tämä hontelo köynnöskasvi ei tullut toimeen ilman tukea: se ei tullut toimeen ilman kirjallisuutta. Sillä ei ollut itsessään kylliksi tarkoitusta elämälleen. Sen hengitys oli heikkoa, se oli vähäverinen ja heikkotahtoinen. Se oli kuin raukea nainen, joka odottaa miehen syleilyä. Mutta tätä hentovartaloista, kalpeata, yltä päältä jalokivillä koristettua bysanttilaista keisarinnaa ympäröi parvi eunukkeja: taidekeikareita, esteettejä ja arvostelijoita. Kansakunta ei ollut musikaalinen; ja koko tämä parikymmentä vuotta suurella melulla toitotettu ihastus Wagneriin, Beethoveniin tai Bachiin tai Debussy'hin ei ulottunut pientä kastia ulommaksi. Tämä lukematon määrä konsertteja, tämä kaikin mokomin paisutettu musiikkitulva ei vastannut mitään todellista yleisen maun kehityksessä. Se oli liiallinen muotirasitus, joka koski vain valiojoukkoa ja saattoi senkin keskuudessa sekasortoa aikaan. Vain kourallinen ihmisiä rakasti todella musiikkia, eivätkä ne suinkaan aina olleet niitä, jotka sillä eniten askartelivat: säveltäjiä ja arvostelijoita. Ranskassa on sangen vähän muusikoita, jotka todella rakastavat musiikkia!
Niin ajatteli Christophe, mutta ei tullut ajatelleeksi, että siten on asian laita kaikkialla, ettei Saksassakaan ole paljoa enempää todellisia muusikoita, ja ettei taiteessa suinkaan ole merkitystä sillä tuhantisella laumalla, joka ei siitä mitään ymmärrä, vaan sillä kourallisella, joka sitä rakastaa ja palvelee sitä ylevällä nöyryydellä. Oliko hän vielä nähnyt niitä Ranskassa? Luovia neroja ja arvostelijoita, — parhaimmat tekivät työtä hiljaisuudessa, etäällä melusta, kuten Franck oli tehnyt, kuten tekivät nykyajan lahjakkaimmat säveltäjät ja niin moni taiteilija, joka eli koko ikänsä varjossa tuottaakseen myöhemmin jollekin sanomalehtikirjailijalle kunnian hänen keksimisestään ja hänen ystävyydestään, — ja tuo tuntemattomien, työteliäitten oppineitten pieni armeija, joka kunnianhimoa vailla ja itsestään huolehtimatta kohotti jälleen kivi kiveltä Ranskan muinaista suuruutta, tai joka kansan musikaaliselle kasvatukselle omistautuneena valmisti Ranskan tulevaa suuruutta. Miten paljon olikaan siellä henkiä, joiden rikkaus, vapaus ja yleismaailmalliset harrastukset olisivat herättäneet Christophe'issa mielenkiintoa, jos hän olisi heidät tuntenut! Mutta hän oli tuskin vilaukselta nähnyt pari kolme heistä; eikä hän tuntenut heitä muuten kuin heidän ajatustensa karikatyyrien välityksellä. Hän näki vain heidän virheensä, joita taiteen alalla tavallisiksi käyneet apinat ja sanomalehdistön kauppamatkustajat kopioivat ja liioittelivat. Mikä häntä eniten tympäisi tässä musiikkirahvaassa, oli sen formalismi. Koskaan ei näiden miesten kesken ollut kysymys muusta kuin muodosta. Tunteesta, luonteesta, elämästä ei sanaakaan! Ei yhdelläkään heistä ollut aavistusta siitä, että jokainen todellinen muusikko elää erikoisessa sävelten maailmassa samoinkuin muut ihmiset näkyväisessä maailmassa, ja että heidän päivänsä vierivät ainaisina sävelaaltoina. Musiikkia on ilma, jota hän hengittää, taivas, joka kaartuu hänen yllään. Luonto heijastuu hänen sieluunsa musiikkina. Hänen sielunsakin on musiikkia; musiikkia kaikki, mitä hän rakastaa, vihaa, kärsii, pelkää, toivoo. Kun musikaalinen sielu rakastaa kaunista ruumista, näkee hän sen musiikin muodossa. Rakkaat silmät, jotka lumoavat hänet, eivät ole siniset, harmaat, eivätkä ruskeat: ne ovat musiikkia; hän tuntee ne nähdessään sävelten hyväilyn, ihanan akordin. Tämä sisäinen musiikki on tuhat kertaa rikkaampi sitä musiikkia, joka sitä ilmaisee, ja soitin on alhaisempi kuin se, joka sillä soittaa. Neroa mitataan elämän voimasta ja siitä, miten se pystyy loihtimaan sitä ilmi taiteen, tuon epätäydellisen soittimen avulla. — Mutta kuinka monella Ranskassa on sellaisesta aavistusta? Tälle kemistikansalle ei musiikki näytä olevan muuta kuin sävelten sommittelutaitoa. He luulevat aakkosia kirjaksi. Christophe kohautti olkapäitään kuullessaan heidän itsekylläisinä sanovan, että ymmärtääkseen taidetta täytyy tehdä abstraktsiooni ihmisestä. He olivat hyvin tyytyväisiä tähän paradoksiin, sillä he luulivat siten osoittavansa musikaalisuuttaan. Niin oli laita Goujart'inkin, tuon hölmön, joka ei ollut koskaan voinut käsittää, miten saattoi tarkalleen muistaa jonkun sävellyssivun — (hän oli koettanut saada Christophe'in selittämään tätä salaperäistä asiaa) — ja joka tahtoi saada hänet vakuutetuksi siitä, että Beethovenin sielunsuuruudella ja Wagnerin sensualismilla ei ollut sen suurempaa osaa heidän musiikissaan kuin jonkun maalarin mallilla muotokuvissa.
— Tuo osoittaa, vastasi Christophe hänelle lopulta kärsimättömänä, ettei kauniilla vartalolla ole teistä sen enempää taiteellista arvoa kuin suurella kärsimyksellä. Mies parka!… Ettekö lainkaan aavista, että täydellisesti kauniiden kasvojen sulo kohottaa sen maalauksen kauneutta, joka niitä esittää, samoinkuin suuren sielun kauneus sen musiikin kauneutta, joka sitä kuvastaa… Mies parka!… Ammattiko yksin teitä huvittaa? Kunhan vain työ on hyvin suoritettu, on teistä kai yhdentekevää, mitä teos merkitsee?… Mies parka!… Te olette niiden ihmisten kaltainen, jotka eivät kuuntele sitä, mitä puhuja sanoo, vaan kuuntelevat hänen äänensä sointua ja katselevat mitään ymmärtämättä hänen liikkeitään ja sanovat hänen puhuvan hiton hyvin… Mies parka!… Mies parka!… Riivatun hölmö!
Mutta Christophe'ia ei harmittanut ainoastaan se tai tämä teoria, vaan kaikki teoriat. Hän oli kyllästynyt noihin loppumattomiin väittelyihin ja bysanttilaisiin kiistoihin, noihin musiikkimiesten ainaisiin keskusteluihin musiikista, yksinomaan musiikista. Se olisi saattanut kyllästyttää suurimmankin muusikon ikipäiviksi musiikkiin. Christophe ajatteli Musorgskijn tapaan, ettei muusikoille olisi hullummaksi aika ajoin heittää kontrapunktinsa ja harmoniansa lukeakseen hyvää kirjallisuutta ja hankkiakseen elämänkokemusta. Nykyaikaiselle musiikkimiehelle ei musiikki yksin riitä: siten ei nousta hallitsemaan vuosisataa ja kohota tyhjyyden yläpuolelle… Elämä! Koko elämä! Kaikki nähdä, kaikki tietää, kaikki tuntea. Rakastaa, etsiä, puristaa syleilyynsä totuus, — kaunis Penthesilea, amatsoonien kuningatar, joka puree sitä, joka häntä suutelee!
Kyllin musiikkijaaritusta, jääkööt kaikki akordityöpajat! Nämä harmoniakeittiöiden juorut eivät ikinä opeta häntä keksimään ainoatakaan uutta harmoniaa, joka ei olisi kummitus, vaan elävä olento.
Hän käänsi selkänsä näille Wagner-tohtoreille, jotka hautoivat tislaimiaan saadakseen jonkun Homunculuksen ilmestymään pulloon; hän pakeni ranskalaisesta musiikista ja koetti oppia tuntemaan kirjallista ympäristöä ja Pariisin seurapiirejä.
Christophe, — kuten miljoonat ihmiset Ranskassa, — tutustui aluksi jokapäiväisten sanomalehtien kautta aikansa ranskalaiseen kirjallisuuteen. Kun hän halusi mahdollisimman pian päästä pariisilaisen ajatustavan perille ja samalla kehittyä kielenkäytössä, luki hän väkipakolla sangen omantunnontarkasti niitä lehtiä, joiden sanottiin olevan aitopariisilaisia. Ensimäisenä päivänä hän luki hirveästä uutisosastosta, jonka kertomukset ja tuokiokuvat täyttivät useita sivuja, uutisen isästä, joka makasi viisitoistavuotiaan tyttärensä kanssa: tapaus esitettiin vallan luonnollisena, vieläpä varsin liikuttavana. Toisena päivänä hän luki samasta lehdestä uutisen isästä ja hänen kaksitoistavuotiaasta pojastaan, jotka yhdessä makasivat saman tytön kanssa. Kolmantena päivänä hän luki uutisen veljestä, joka makasi sisarensa kanssa. Neljäntenä kahdesta sisaresta, jotka makasivat yhdessä. Viidentenä… Viidentenä hän heitti lehden inholla luotaan ja sanoi Sylvain Kohnille: