— Jopa jotakin! Mikä teitä vaivaa? Oletteko te sairaita?
Sylvain Kohn nauroi ja sanoi:
— Se on taidetta. Christophe kohautti olkapäitään:
— Te teette pilaa minusta. Kohn nauroi entistä makeammin:
— Eipä suinkaan. Katsokaahan tänne.
Hän näytti Christophe'ille vastikääntehtyä tiedustelua aiheesta "Taide ja moraali", jossa tultiin siihen tulokseen, että "rakkaus pyhittää kaiken", että "aistillisuus on taiteen kiihotin", ettei "taide voinut olla moraaliton", että "moraali oli jesuiittalaisen kasvatuksen keksintö", ja että ainoa jolla oli merkitystä, oli "halun valtava voima". — Joukko kirjallisia todistuksia vakuutti lehdissä erään romaanin taiteellista puhtautta, joka kuvaili porttolan tapoja. Useat vastausten kirjoittajista olivat nykyisen kirjallisuuden suurimpia nimiä tai ankaria arvostelijoita. Muuan perheiden runoilija, porvarillinen ja katoolinen, antoi taiteellisen siunauksensa eräälle sangen huolitellulle kuvaukselle kreikkalaisten huonoista tavoista. Lyyrillisissä reklaamikirjoituksissa ylistettiin romaaneja, joissa uutterasti kuvailtiin irstailua kautta aikojen: Roomaa, Aleksandriaa, Bysanttia, italialaista ja ranskalaista renesanssia, Suurta vuosisataa… se oli täydellinen kurssi tältä alalta. Muuan toinen kokoelma käsitteli maapallon eri seutuja: omantunnontarkat kirjailijat olivat antautuneet benediktiiniläismunkin kärsivällisyydellä tutkistelemaan viiden maanosan paheenpesiä. Ketään ei ihmetyttänyt, että näiden nautinnon maantieteilijäin ja historioitsijain joukossa oli eteviä runoilijoita ja mainioita kirjailijoita. Heitä ei erottanut muista muu kuin heidän oppinsa. He esittivät moitteettomassa muodossa arkaistisia ruokottomuuksia.
Mutta hämmästyttävintä oli nähdä kunnon miesten ja todellisten taiteilijain, miesten, jotka nauttivat Ranskan kirjallisuudessa oikeutettua tunnustusta, uurastavan tässä ammatissa, joka ei heille sopinut. Monet kuluttivat itsensä loppuun kirjoittaessaan toisten tapaan ruokottomuuksia, joita aamulehdet vähin erin julkaisivat. He munivat säännöllisesti, määräpäivinä, kerran tai kaksi viikossa tekeleitään; ja niin jatkui vuosikausia. He munivat, yhä vain munivat, vaikkei heillä ollut mitään sanottavaa, kiduttaen aivojaan saadakseen niistä puserretuksi esille jotakin uutta, yhä mielettömämpää, yhä säädyttömämpää: sillä kylläinen yleisö väsyi ruokalajien paljouteen ja siitä tuntuivat riettaimmatkin nautinnon kuvitelmat laihoilta: täytyi aina tarjota yli entisen määrän, — tarjota yli toisten, yli omansa; — ja he antoivat verensä ja sisälmyksensä; se oli surkeata ja naurettavaa näytelmää.
Christophe ei tuntenut tämän surullisen ammatin kaikkia salaisia vaikuttimia, ja vaikka hän olisi ne tuntenutkin, ei hän olisi ollut sen säälivämpi, sillä hänen silmissään ei mikään seikka maailmassa voinut oikeuttaa taiteilijaa myömään taidettaan kolmestakymmenestä hopeapenningistä…
— Eikö edes niiden hyvinvoinnin turvaaminen, joita rakastaa?
— Ei sekään.