— Se ei ole inhimillistä.
— Ei olekaan kysymyksessä olla inhimillinen, on kysymyksessä olla mies… Inhimillinen!… Herra siunatkoon teidän kalpeamaksaista inhimillisyyttänne, jossa ei enää ole pisaraakaan verta!… Ei voi rakastaa kahtakymmentä seikkaa yhtaikaa, ei voi palvella monta Herraa!…
… Christophe, joka työteliään elämänsä aikana ei ollut päässyt saksalaisen pienen kotikaupunkinsa näköpiiriä ulommas, ei voinut aavistaa, että tämä taiteellinen turmelus, joka niin julkeasti levittelihe Pariisissa, oli yhteistä melkein kaikille suurille kaupungeille, ja hänessä heräsi siveellisen saksalaisen synnynnäiset ennakkoluulot latinalaista moraalittomuutta kohtaan. Sylvain Kohn olisi helposti voinut vastustaa häntä osoittamalla, mitä Spreen rannoilla tapahtui, ja paljastamalla hänelle Saksan keisarikunnan ylhäisön kauhean mädännäisyyden, jonka häpeän näiden piirien raakuus teki vieläkin inhoittavammaksi. Mutta Sylvain Kohn ei ajatellut käyttää sitä hyväkseen; se ei loukannut häntä sen enempää kuin Pariisinkaan tavat. Hän ajatteli iroonisesti: "Jokaisella kansalla on omat tapansa", ja hänestä olivat sen maailman tavat, jossa hän eli, niin luonnollisia, että Christophe sai sen käsityksen, että se oli koko rodun ominaisuus. Niinpä johtui hänkin, kuten hänen maanmiehensä, pitämään sitä mätähaavaa, joka jäytää Euroopan henkistä ylimystöä, ranskalaisen taiteen varsinaisena vikana, latinalaisten rotujen vararikkona.
Christophe'in ensi tutustuminen ranskalaiseen kirjallisuuteen teki häneen painostavan vaikutuksen, ja meni aikaa, ennenkuin se vähitellen hälveni. Oli kuitenkin teoksia, jotka eivät yksinomaa käsitelleet sitä, mitä muuan näistä kirjailijoista nimitti komeasti "olennaisten huvitusten mauksi". Mutta kauneimmat ja parhaimmat niistä eivät päässeet hänen näköpiiriinsä. Ne eivät olleet sellaisia, jotka olisivat etsineet Sylvain Kohnin ja hänen ystäviensä suosiota; ne eivät välittäneet heistä, eivätkä he välittäneet niistä: he eivät tunteneet toisiansa. Sylvain Kohn ei olisi koskaan puhunut niistä Christophe'ille. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hän ja hänen ystävänsä edustivat ranskalaista taidetta, ja että sen piirin ulkopuolella, jonka heidän mielipiteensä ja bulevardilehdet olivat pyhittäneet suuriksi miehiksi, ei ollut ainoatakaan kykyä, ei taidetta, ei Ranskaa. Niistä runoilijoista, jotka olivat nykyisen ranskalaisen kirjallisuuden kunnia, Ranskan kruunu, ei Christophe tiennyt mitään. Ainoastaan johonkin romaanikirjailijaan, joka kohosi keskinkertaisuuksien merestä, johonkin Barrès'n ja Anatole France'in kirjaan hän tutustui. Mutta hän ei ollut vielä niin perehtynyt kieleen, että olisi voinut täydellisesti nauttia toisen yleismaailmallisesta dilettantismista ja oppineesta ironiasta ja toisen epätasaisesta, mutta joskus mainiosta taiteesta. Hän tarkasteli jonkun aikaa uteliaana niitä pieniä, ruukuissa olevia oranssipuita, joita kasvoi Anatole France'in kasvihuoneessa, ja niitä hentoja ja täydellisiä kukkia, joita kohosi Barrès'n sielun hautausmailla. Hän pysähtyi myös hetkeksi Maeterlinckin osaksi ylevän, osaksi yksinkertaisen neron eteen: siitä nousi hienostunut, yksitoikkoinen mystisismin lemu, joka unnutti aivankuin epämääräinen suru. — Hän ravisti itseään, romahti jykevän voiman virtaan, Zola'n lokaiseen romantismiin, jonka hän jo tunsi, ja pääsi siitä erilleen parhaiksi hukkuakseen kirjallisuuden tulvaan.
Näiltä tulvan peittämiltä kentiltä nousi odor di femina. Senaikuisessa kirjallisuudessa vilisi naismaisia miehiä ja naisia. — Hyvä on, että naiset kirjoittavat, jos heillä on kyllin rehellisyyttä kuvailla sitä, mitä mies ei koskaan voi täysin nähdä: naissielun syvintä olemusta. Mutta vain pieni osa uskalsi sitä yrittää; useimmat kirjoittivat vain vetääkseen miehiä puoleensa: he olivat kirjoissaan yhtä valheellisia kuin salongeissaan; he kaunistelivat itseään ja liehittelivät lukijoita. Senjälkeen kun he eivät enää olleet kiihkojumalisia eikä heillä ollut rippi-isää, jolle kertoa pieniä kolttosiaan, he kertoivat niitä yleisölle. Se oli todellinen sadekuuro romaaneja, jotka miltei aina olivat säädyttömiä, aina teennäisiä, joiden kieli tuntui sammaltelevan ja tuoksui kukille ja hyville parfymeille, — liiaksi hyville parfymeille, — ja myöskin keskinkertaisille, — ja levitti iänikuista, tungettelevaa, lämmintä ja imelän tympäisevää lemua. Sitä oli tämä kirjallisuus täynnä. Christophe ajatteli Goethen tavoin: "Tehkööt naiset runoja ja kynäelmiä niin paljon kuin haluavat; mutta älkööt miehet kirjoittako naisten tapaan! Siitä en pidä!" Hän ei voinut inhoamatta nähdä tätä keimailua, tätä epäilyttävää veikistelyä, tätä tunteilua, jota tuhlattiin etupäässä olennoille, jotka eivät olleet minkäänlaisen huomion arvoisia, tätä tyyliä, joka oli täynnä aatteilua, mairittelua ja aistillisuutta, tätä hienostuneisuuden ja raakuuden sekoitusta, näitä psykoloogisia kuorma-ajureita.
Christophe käsitti kuitenkin, ettei hän kyennyt pätevästi arvostelemaan. Sanojen markkinamelu oli tehnyt hänet kuuroksi. Oli mahdotonta kuulla niitä kauniita huilunsäveliä, jotka häipyivät melun keskelle. Sillä näidenkin nautinto-kirjojen joukossa oli niitä, joiden taustassa hymyili kuulas taivas ja Attikan kunnaitten harmooniset viivat, — niiden joukossa oli paljon kykyä, paljon viehättävää, paljon elämänsuloa ja tyyli-iloa, ajatuksia, jotka muistuttivat Peruginon tai nuoren Raffaellon hekumallisia kaunottaria tai kaihoavia nuorukaisia, jotka hymyilivät silmät puoliummessa rakkaushaaveilleen. Tästä kaikesta ei Christophe nähnyt rahtuakaan. Mikään ei voinut ilmaista hänelle hallitsevia suuntia, yleisiä henkisiä virtauksia. Ranskalaisenkin olisi ollut vaikeata päästä niistä selville. Ja ainoa huomio, joka hänen onnistui tällä erää tehdä, oli kirjatuotteiden suunnaton paljous, joka tuntui aivan maanvaivalta. Kaikki näyttivät kirjoittavan: miehet, naiset, lapset, upseerit, näyttelijät, hienosto, rangaistusvangit. Se raivosi kulkutautina.
Christophe luopui yrityksistään sillä kertaa. Hän tajusi, että Sylvain Kohnin tapainen opas eksyttäisi hänet kokonaan. Se kokemus, mihin hän Saksassa oli tullut kirjallisista nurkkakunnista, saattoi hänet täydellä syyllä epäilemään ympäristöään, hän ei liioin luottanut kirjoihin eikä aikakausilehtiin: niistä ei koskaan voinut tietää, edustivatko ne yksinkertaisesti jonkun satasen tyhjäntoimittajan mielipidettä, tai oliko ehkä kirjoittaja eräissä tapauksissa yksinomaan oma yleisönsä. Teatteri antoi luotettavamman käsityksen yhteiskunnasta. Sillä oli nykyisessä Pariisin elämässä aivan ennenkuulumaton sija. Se oli suunnaton keittiö, oikea Pantagruél [Rabelais'n samannimisen teoksen jättimäinen päähenkilö. Suom. muist.] ravintola, joka ei kuitenkaan kyennyt tyydyttämään näiden kahden miljoonan asukkaan ruokahalua. Kolmisenkymmentä suurta teatteria, puhumattakaan pienistä teattereista, konsertti-kahviloista ja kaikenlaisista sekalaisista esityksistä, — satasen näyttämöä, joissa näyteltiin joka ilta ja jotka miltei kaikki olivat aina täynnä. Kokonainen kansa näyttelijöitä ja virkailijoita. Ja tähän kuiluun heitettiin suunnattomia summia. Neljällä valtioapua nauttivalla teatterilla yksistään oli jo palveluksessaan kolmetuhatta henkilöä, ja ne nielivät kymmenen miljoonaa. Ilveilijäin maine täytti koko Pariisin. Joka askeleella esittivät lukemattomat valokuvat, piirustukset ja karikatyyrit heidän virnistyksiään ja muotejaan, gramofoonit heidän honotuksiaan ja sanomalehdet heidän arvostelujaan taiteesta ja politiikasta. Heillä oli erikoinen lehtensä. He julkaisivat muistelmiaan, jotka koskettelivat sekä herooisia että tuttavallisia puolia heidän elämästään. Muiden pariisilaisten keskuudessa, noiden suurten vetelehtijä-lasten, jotka kuluttivat aikansa apinoimalla toisiaan, nämä täydelliset apinat käyttelivät valtikkaa; näytelmäkirjailijat olivat heidän pääministerejään. Christophe pyysi Sylvain Kohnia viemään hänet tähän kuvajaisten ja varjojen valtakuntaan.
Mutta Sylvain Kohn ei ollut tällä alalla sen luotettavampi opas kuin kirjallisuudenkaan, ja Christophe'in ensimäinen vaikutelma, hänen suosiollisella avullaan, Pariisin teattereista oli yhtä vastenmielinen kuin hänen vaikutelmansa niistä kappaleista, joita hän ensiksi luki. Hänestä näytti kaikkialla vallitsevan sama aivoprostitutsioonin henki.
Nautinnon kauppiaitten keskuudessa oli kaksi koulua. Toinen oli vanhaa hyvää, kansallista mallia, karkeata, varsin likaista, kursailematonta nautintoa, joka iloitsi rumuudesta, vankasta ruuansulatuksesta, ruumiillisista epämuodostuksista, alushoususillaan esiintyvistä miehistä, sotilasleikinlaskuista, rapuliemi-, punapippuri- ja hapankaalikaskuista sekä yksityishuoneista, — tuota "miehistä suorasukaisuutta", kuten sitä heikäläiset nimittivät, joka oli yhdistävinään vallattomuuden ja moraalin, kun se neljän näytöksen koiramaisuuksien jälkeen palauttaa Lain kirjaimellisen järjestyksen voimaansa, viskaamalla sotkeutuneen juonen uhalla laillisen vaimon aviomiehensä vuoteeseen, miehensä, jota hän aikoi pettää, — (kunhan vain lain varjo tulee pelastetuksi, pelastuu myöskin hyve), — tuota mässäilevää kunniallisuutta, joka puoltaa avioliittoa antamalla sille irstailun luonteen: — gallialaista lajia.
Toinen koulu oli modern-style'iä. Se oli paljoa hienostuneempi, mutta myös tympäisevämpi. Pariisilaistuneet juutalaiset ja juutalaistuneet kristityt, joita kuhisi teattereissa, olivat sinne tuoneet tuon tavallisen tunnesotkun, joka on rappeutuneen kosmopolitismin tunnusmerkki. Nämä pojat, jotka punastuivat isäinsä tähden, koettivat kieltää rotutietoisuutensa; ja se onnistui heille liiankin hyvin. Riisuttuaan yltään vuosisataisen sielunsa, ei heille jäänyt muuta persoonallisuutta kuin kyky sotkea yhteen muiden kansojen älyllisiä ja moraalisia arvoja; he valmistivat niistä jonkunlaista sekasotkua, eräänlaista olla podrida'a [eräs espanjalainen liharuokalaji. S. m.]; se oli heidän tapansa nauttia taiteesta. Senaikuiset Pariisin teatterien mestarit loistivat taidolla vispilöidä sekaisin roskaa ja tunnetta, antaa hyveelle paheen tuoksu, paheelle hyveen tuoksu, kääntää ylösalaisin kaikki ikä-, sukupuoli-, perhe- ja tunnesuhteet. Heidän taiteellaan oli siten erikoinen tuoksu sui generis, joka lemusi hyvälle ja pahalle samalla kertaa, toisin sanoen sangen pahalle: he nimittivät sitä amoralismiksi.