Muuan heidän mielisankareistaan siihen aikaan oli rakastunut ukko. Heidän teatterinsa tarjosivat niistä monipuolisen muotokuvakokoelman. Tätä tyyppiä kuvaillessaan oli heillä tilaisuus tarjota lukemattomia makupaloja. Toisinaan oli kuusikymmenvuotiaan sankarin uskottuna hänen oma tyttärensä; isä kertoi hänelle rakastajattarestaan; tytär kertoi isälle rakastajistaan; he neuvoivat toisiaan toverillisesti; kunnon isä auttoi tytärtään tämän aviorikoksissa; kunnon tytär ryhtyi sovittamaan uskotonta rakastajatarta, rukoili häntä palaamaan ja käännytti hänet takaisin kodin helmaan. Toisinaan oli arvon ukko oman rakastajattarensa uskottu; hän keskusteli tämän kanssa hänen muista rakastajistaan ja tyytyi paremman puutteessa kuuntelemaan kertomuksia hänen irstailuistaan, vieläpä loppujen lopuksi alkoi niistä nauttiakin. Näki myös rakastajia, täysiä gentlemanneja, jotka ryhtyivät entisten rakastajattariensa intendenteiksi, valvoen heidän kauppojaan ja paritteluaan. Hienoston naiset varastelivat. Miehet olivat parittajia, tytöt paheellisia kuin lesbolaiset. Tämä kaikki tapahtui hienoston keskuudessa, rikkaimmissa piireissä, — ainoa seikka, joka otettiin huomioon. Sillä se kykeni tarjoamaan katsojille ylellisyyden viehätysvoiman varjossa pilaantunutta tavaraa. Siten maalattuna kasvoiltaan oli sillä huikea menekki torilla. Se oli nuorten naisten ja vanhojen herrojen parasta herkkua. Siitä levisi ruumiinhaju ja seralji-suitsutuksen tuoksu.
Tyyli oli yhtä sekalaista kuin tunteetkin. He olivat muodostaneet oman sotkukielensä, omaksuen kaikkien luokkien ja kansojen puhetavat; se oli pedanttista, klassillista, lyyrillistä, sievistelevää, niljakasta ja törkeätä, lörpöttelyn, teeskentelyn, karkeuden ja henkeväsanaisuuden sekoitusta, joka tuntui joltakin vieraalta murteelta. He olivat iroonisia ja ilvehtivän humoristisia, eivätkä omanneet suurtakaan luontaista henkevyyttä; mutta ollen näppäriä he tekaisivat sitä varsin kätevästi kotitarpeiksi Pariisin malliin. Jollei kivi aina ollutkaan kirkkainta lajia, ja jos kehä miltei aina osoittikin eriskummallista ja sullovaa makua, välkkyi se kuitenkin valkean hohteessa, ja se riitti. He olivat muuten varsin älykkäitä ja samalla tarkkoja, mutta likinäköisiä huomiontekijöitä, heidän silmänsä kun olivat vuosisataisen konttorityön turmelemat; he tarkastivat tunteita suurennuslasilla, nähden pikkuseikat suurina ja huomaamatta lainkaan suuria; heillä oli erikoinen maku rihkamakoreaan, eivätkä he kyenneet kuvaamaan muuta kuin sitä, mikä heistä, nousukaskeikareista, näytti hienoston ihanteelta: kourallista väsähtäneitä elostelijoita ja seikkailijoita, jotka kiistelivät jonkun varastetun rahasumman omistusoikeudesta ja joistakin kunniattomista naikkosista.
Joskus puhkesi kuitenkin näiden juutalaisten kirjailijain oikea luonnonlaatu ilmoille, nousten esiin heidän olentonsa kätköistä ties minkä mystillisen vastakaiun vaikutuksesta, jonka jonkun sanan tai tunteen sysäys oli herättänyt. Siitä syntyi silloin omituinen vuosisatain ja rotujen sekoitus; erämaan tuuli toi näihin pariisilaisiin makuukammioihin merten takaa turkkilaisten basaarien ummehtuneen hajun, hietikon häikäisevän hohteen, itämaiset näköhäiriöt, päihtyneen aistillisuuden, väkevät herjaukset, raivoisan, miltei kouristuksellisen neuroosin, hävityksen vimman; — Simson — joka vuosisadat oli istunut varjossa — nousee äkisti leijonan tavoin ja ravistaa raivolla temppelin pylväitä, niin että se luhistuu hänen ja hänen vihollisensa päälle.
Christophe tukki nenänsä ja sanoi Sylvain Kohnille:
— Siinä on voimaa, mutta se löyhkää. Riittää jo! Lähtekäämme katsomaan jotakin muuta.
— Mitä? kysyi Sylvain Kohn.
— Ranskaa.
— Tämä on Ranskaa! sanoi Kohn.
— Se ei ole mahdollista, virkkoi Christophe. Ranska ei ole tuollainen.
— Niin Ranska, niinkuin Saksakin.