— Sitä en usko. Kansalla, joka olisi tuollainen, ei olisi kahtakymmentäkään vuotta jäljellä: se haisee jo mädältä. On muutakin.
— Ei mitään parempaa.
— On muutakin, intti Christophe.
— Oh! onhan meilläkin kaunosieluja, tietysti, sanoi Sylvain Kohn, ja teattereita kaunosieluja varten. Niitäkö te haluatte nähdä? Voihan teidät sinne viedä.
Hän johti Christophe'in Théatre-Français'hin.
Sinä iltana esitettiin nykyaikaista proosanäytelmää, joka käsitteli juriidista kysymystä.
Heti ensi sanoista alkaen oli Christophe ymmällä siitä, missä maailman kolkassa toiminta tapahtui. Näyttelijäin äänet kaikuivat ylenmäärin muhkeina, vakavina, hitaina ja määrämittaisina; he äänsivät jokaisen tavun aivankuin olisivat halunneet antaa opetusta lausunnossa, ja he tuntuivat yhtämittaisesti skandeeraavan aleksandriineja traagillisin nikotuksin. Liikkeet olivat juhlallisia, miltei papillisia. Sankaritar, joka oli pukeutunut aamunuttuunsa aivankuin kreikkalaiseen peplumiin, näytteli kädet koholla ja pää kumarruksissa ainaista Antigonea ja hymyili ikuisen uhrautuvaisuuden hymyä, moduloiden kauniin alttoäänensä syvimpiä säveliä. Jalo isä asteli miekkailunopettajan askelin ja automaattisin liikkein arvokkaana kuin hautajaisissa; se oli mustiin puettua romantiikkaa. Ensimäinen rakastaja kutisti kylmästi kurkkuansa ja rintaansa pusertaakseen esiin itkua. Näytelmä oli kirjoitettu nurkkanovelli-tragedian tyyliin: abstraktisia lausetapoja, byrokraattisia määräyssanoja, akateemisia perifraaseja. Ei ainoatakaan odottamatonta liikettä tai huudahdusta. Alusta loppuun saakka tarkka kuin kellon koneisto. Asetettu probleemi, dramaattinen työsuunnitelma, näytelmän luuranko, ei lihaa eikä verta, ainoastaan kirjan lauseita. Arkoja ajatuksia näiden väittelyiden pohjalla, jotka tahtoivat käydä rohkeista: pieni, ynseä porvarissielu.
Sankaritar oli eronnut arvottomasta miehestään, jonka kanssa hänellä oli yksi lapsi, ja mennyt uudelleen naimisiin kunniallisen miehen kanssa, jota hän rakasti. Oli osoitettava, että avioero tässäkin tapauksessa oli tuomittava sekä luonnon että ennakkoluulon kannalta. Se kävi varsin helposti päinsä: kirjailija sovitti niin, että ensimäinen mies kerran yllätyksen kautta sai takaisin entisen vaimonsa. Yksinkertaisen, luonnonmukaisen katumuksen, ehkä syvän häpeänkin sijasta, jota olisi seurannut sitä suurempi halu rakastaa ja kunnioittaa toista, kunniallista miestä, tehtiin tästä tapauksesta sankarillinen, luonnonvastainen omantunnonasia. On varsin helppoa olla luonnottomasti hyveellinen! Ranskalaiset kirjailijat eivät näytä olevan tuttavallisessa suhteessa hyveeseen: he ampuvat aina ohi maalin puhuessaan siitä; on enää mahdotonta uskoa sitä. Tuntui siltä kuin olisi ollut tekemisissä Corneille'n sankarien, tragedian kuningasten kanssa. — Ja eivätkö ne olekin kuninkaita, nämä miljoona-sankarit, nämä sankarittaret, jotka eivät herättäisi lainkaan mielenkiintoa, jollei heillä olisi taloa Pariisissa ja paria, kolmea linnaa maaseudulla? Rikkaus on sellaisille kirjailijoille ja yleisölle kauneutta, miltei hyvettä.
Yleisö hämmästytti vielä enemmän kuin näytelmä. Kaikki nuo loppumattomiin toistuvat epätodennäköisyydet nieli se kyllästymättä. Se nauroi aina aikanaan, milloin näyttelijä lausui ne sanat, joiden tuli naurattaa, valmistettuaan ensin yleisöä niiden varalle, jotta se osaisi ajoissa varustautua nauramaan. Se niisti ja yski syvästi liikutettuna, milloin nuo traagilliset nuket nyyhkyttivät, kiljuivat tai pyörtyivät vanhojen, pyhitettyjen kaavojen mukaan.
— Ja sanotaan, että ranskalaiset ovat kevytmielisiä! huudahti
Christophe lähdettäessä teatterista.