— Kaikkeen riittää aikaa, sanoi Sylvain Kohn ilveillen. Tahdoitte nähdä hyvettä! Nyt näette, että sitä vielä on Ranskassa.
— Mutta eihän se ole hyvettä, huudahti Christophe, sehän on kaunopuheisuutta!
— Meillä on hyve teatterissa aina kaunopuheista.
— Oikeussalin hyvettä, sanoi Christophe; voiton vie liukaskielisin. En voi sietää asianajajia. Eikö teillä ole runoilijoita Ranskassa?
Sylvain Kohn vei hänet runollisiin teattereihin.
Ranskassa oli runoilijoita, oli suuriakin runoilijoita, mutta heiltä oli teatteri suljettu. Se oli avoinna vain riimittelijöille. Teatteri on runoudelle sitä, mitä ooppera musiikille: Sicut amori lupanar [Niinkuin porttola rakkaudelle. Suom. muist.], kuten Berlioz sanoi.
Christophe näki prinsessoja, jotka hyve saattoi kurtisaaneiksi, jotka pitivät kunnianaan prostituoida itseään ja joita verrattiin Kristukseen matkallaan ristinpuukalliolle; — ystäviä, jotka pettivät ystäviään pelkästä kiintymyksestä heihin; — ylistetyn kolminaisuuden sotkuja; — sankarillisia aisankannattajia: (tästä tyypistä oli tullut eurooppalainen kauppatavara, kuten pyhästä syntisestä vaimosta; kuningas Markin [Wagnerin Tristan ja Isoldessa] esimerkki oli pannut heidän päänsä pyörälle: aivankuin pyhän Hubertuksen hirvi, eivät he enää esiintyneet muuten kuin sädekehällä varustettuina). Christophe näki myöskin rakastelijatyttöjä, joissa intohimo ja velvollisuus oli joutunut ristiriitaan; intohimo vaati seuraamaan uutta rakastajaa; velvollisuus neuvoi jäämään entiselle, ukolle, joka antoi rahoja ja jota hän muuten petti. Lopulta he valitsivat sankarillisesti velvollisuuden. — Christophe'ista ei tämä velvollisuus suurestikaan eronnut ilettävästä omanvoiton pyynnistä, mutta yleisö oli tyytyväinen. Sana velvollisuus riitti sille; asiasta se ei välittänyt: lippu peitti kaupan.
Taiteen huippukohta ja varmin menestys saavutettiin silloin, kun onnistuttiin yhdistää, mitä paradoksaalisimmalla tavalla, sukupuolinen moraalittomuus ja Corneille'n sankaruus. Siten sai pariisilaisyleisö kaikinpuolisen tyydytyksen: sen henki, sen aistit ja sen retoorinen taju saivat ravintonsa. — Täytyy muuten tunnustaa, että se oli irstauttaan kielevämpi. Kaunopuheisuus oli sen parhainta nautintoa. Se olisi antanut ruoskia itseään kauniin esityksen vuoksi. Hyve tai pahe, hullunkurinen sankaruus tai mateleva alhaisuus: ei ollut sitä pilleriä, jota yleisö ei olisi niellyt, kun se vain oli sokeroitu sointuvilla riimeillä ja sanavuolaudella. Kaikki kelpasi kuplettien, vastaväitteiden ja johtopäätösten aiheeksi: rakkaus, kärsimys, kuolema. Ja kun he olivat valuttaneet sanatulvansa, luulivat he esittäneensä rakkautta, kärsimystä ja kuolemaa. Pelkkiä sanoja, pelkkää leikkiä. Kun Hugo antoi ukkosensa jyrähdellä, vaimensi hän sen heti sordiinilla (kuten eräs hänen apostolinsa sanoi), jottei pelottaisi pientä lastakaan. — (Apostoli oli vakuutettu siitä, että hän lausui kohteliaisuuden.) — Heidän taiteessaan ei milloinkaan tuntenut luonnon voimaa. He hienostuttivat kaiken. Kuten musiikissakin, — ja vielä enemmän kuin musiikissa, joka oli Ranskassa nuorempi ja suhteellisesti naivimpi taiteenhaara, — he kammosivat "ennen sanottua". Lahjakkaimmatkin koettivat aina kylmäverisesti sanoa päinvastaista kuin muut. Menettelytapa oli lapsellisen yksinkertainen: valittiin joku kaunis legenda tai lastensatu ja annettiin niille aivan niiden sisällön vastainen merkitys. Siten pieksivät Sinipartaa hänen vaimonsa, tai Polyfemos uhrautui hyvyyttään Aciksen ja Galatean onnen hyväksi ja puhkaisi silmänsä. Tässä kaikessa ei ollut muuta vakavaa kuin muoto. Sen lisäksi tuntui Christophe'ista (vaikkei hän ollutkaan pätevä tuomari sillä alalla), että nämä muodon mestarit olivat pikemmin pikkumestareita ja jäljittelijöitä kuin suuria kirjailijoita, oman tyylinsä luojia, jotka maalaavat levein vedoin.
He leikkivät taiteilijoita. He leikkivät runoilijoita. Missään ei runollinen valhe rehottanut niin röyhkeänä kuin sankarinäytelmässä. He luonnostivat sankarin varsin eriskummalliseksi:
Suurenmoinen sielu tärkeint' on, kotkansilmä, otsa kuin holvi portikon, näkö valtava, liikuttava, loistavainen, sydän väräjöivä, katse unelmainen.