Tällaiset säkeet otettiin vakavalta kannalta. Näiden suurien sanojen, näiden töyhtöjen, näiden teatteriparaadien, tinamiekkojen ja pahvikypärien valepuvun alta tunsi aina jonkun Sardou'n parantumattoman tyhjänpäiväisyyden, tuollaisen urhean laulunäytelmänkirjoittajan, joka näyttelee historiaa nukketeatterissa. Mitä saattoi todellisuudessa vastata jonkun Cyrano'n sankaruus? Nämä miehet käänsivät nurin taivaan ja maan, nostattivat haudoistaan keisarin ja hänen legioonansa, Liigan joukot, renesanssin kondottierit, kaikki ne inhimilliset hirmumyrskyt, jotka olivat autioittaneet maailmaa: — ja tämän kaiken he tekivät näyttääkseen jotakin verilöylyn kauhujen keskellä välinpitämätöntä marionettia, jota ympäröi palkkasoturit ja vankihaaremit ja joka riutui oikean romaanityhmyrin rakkaudesta jotakin naista kohtaan, jonka hän oli nähnyt kymmenen, viisitoista vuotta sitten, — tai Henrik IV:ttä, joka joutui murhamiehen uhriksi sentähden, että hänen rakastajattarensa oli kylmentynyt häntä kohtaan.
Siten näyttelivät nämä säyseät miehet kuninkaita ja kondottiereja, ja sellaiseksi he kuvittelivat sankarillista intohimoa. Grand-Cyrus'n aikojen kuulujen pässinpäiden arvoisia jälkeläisiä, noiden ihanteen gascognelaisten, — Scudéry'n ja La Calprenède'in, — ikuista rotua, väärän, mahdottoman sankaruuden laulajia, sankaruuden, joka on todellisen sankaruuden vihollinen. — Christophe havaitsi hämmästyksekseen, että ranskalaisilta, joita sanottiin niin sukkelaälyisiksi, puuttui naurettavan taju.
Kaikki meni vielä mukiin niin kauan, kuin uskonto ei ollut tullut muotiin! Mutta nyt lukivat Gaité-teatterin ilveilijät paaston aikana Bossuet'n saarnoja urkujen säestyksellä. Juutalaiset kirjailijat kirjoittivat juutalaisille näyttelijättärille tragedioja pyhästä Theresasta. Bodinière'issä näyteltiin Ristinpolkua, Ambigu'ssä Jeesus-lasta, Porte-Saint-Martin'issä Kärsimys-näytelmää, Odéon'issa Jeesusta, Jardin d'Acclimation'issa Kristusta. Joku mainio jutustaja, — hekumallisen rakkauden runoilija, — esitelmöi Châtelet'ssa lunastuksesta. Luonnollisestikin oli näiden maailmanmiesten muistissa parhaiten säilynyt Evankeliumeista Pilatus ja Maria Magdaleena: — "Mikä on totuus?" ja pyhä tyhmä neitsyt. — Ja heidän bulevardi-Kristuksensa oli kauhea lörpöttelijä, joka tarkoin tunsi hienon maailman saivartelun kaikki langat.
Christophe sanoi:
— Tämä on huonointa kaikesta. Se on ruumiillistunutta valhetta. Minä tukehdun. Lähtekäämme.
Oli kuitenkin olemassa suurta klassillistakin taidetta, joka pysyttelihe pystyssä tämän nykyaikaisen tehdastuotannon ohella, samoin kuin antiikin jalojen temppelien rauniot nykyisen Rooman pöyhkeiden rakennusten keskellä. Mutta Molière'iä lukuunottamatta ei Christophe kyennyt sitä vielä arvioimaan. Hän ei tajunnut kielen sisäistä merkitystä, eikä siis myöskään rodun henkeä. Etäimmälle jäi hänestä XVII vuosisadan tragedia, — joka on niitä ranskalaisen taiteen maakuntia, joita muukalaisen on kaikkein vaikein omaksua, siksi, että se sijaitsee itse Ranskan sydämessä. Se tuntui hänestä kuolettavan ikävältä, kylmältä, kuivalta ja tympäisevältä keimailuineen ja pedantismineen. Toiminta oli köyhää tai pakotettua, henkilöt abstraktisia kuin retoriikan johtopäätelmät tai mauttomia kuin hienostonnaisten keskustelu. Antiikin aiheiden ja sankarien karikatyyriä. Järkisyiden ja perusteiden, saivarteluiden, psykologian ja vanhanaikaisen arkeologian näytteille asettamista. Puhelua, puhelua, puhelua: iankaikkista ranskalaista lörpöttelyä. Oliko se hyvää vai huonoa, sen jätti Christophe iroonisesti ratkaisematta: hänen mielenkiintoaan ei siinä kiinnittänyt mikään; mitä lienevätkin olleet väitteet, joita Cinnan puhujat vuoron perään puolustivat, hänestä oli aivan yhdentekevää, mikä näistä puhekoneista lopulta pääsi voitolle.
Hän pani muuten merkille, ettei ranskalainen yleisö ollut samaa mieltä kuin hän, ja että se osoitti suosiotaan näille näytelmille, jotka häntä ikävystyttivät. Se ei johtanut väärinkäsityksen hälvenemiseen: hän katseli tätä teatteria yleisön keskitse; ja hän huomasi nykyajan ranskalaisissa monia klassillisen ajan piirteitä turmeltuneina. Hänen kävi samoin kuin liian selvän katseen, joka vanhan keimailijan kuihtuneissa kasvoissa havaitsee hänen tyttärensä hienot, puhtaat piirteet: — (se näky ei ole omiaan synnyttämään rakkauden kuvitelmaa). — Samoinkuin saman perheen jäsenet, jotka ovat tottuneet näkemään toisiaan, eivät ranskalaisetkaan huomanneet yhdennäköisyyttä. Mutta Christophe'ia se hämmästytti niin, että hän liioitteli näkemäänsä: hän ei nähnyt enää muuta kuin sen. Häntä ympäröivä taide näytti hänestä tarjoavan vanhanaikaisia karikatyyrejä suurista esi-isistä; ja suuret esi-isät vuorostaan näyttäytyivät hänelle karikatyyreinä. Hän ei enää erottanut Corneille'ta hänen retoorisista seuraajistaan, jotka vimmatusti sovittivat kaikkialle yleviä ja järjettömiä omantunnon asioita. Ja hän sekoitti Racine'in hänen pieniin pariisilaisiin psykoloogi-seuraajiinsa, jotka olivat vaipuneet tutkistelemaan omaa sydäntään.
Kaikki nämä miehet olivat auttamattomasti takertuneet klassillisuuteensa. Arvostelu pohti ja tutkisteli loppumattomiin Tartuffe'iä ja Phèdre'aa… He eivät väsyneet kuulemaan samoja näytelmiä. He nauttivat samoista sanoista ja nauroivat vanhuksina samoille sukkeluuksille, jotka olivat ihastuttaneet heitä jo lapsuudessa. Ja siten oli jatkuva niin kauan kuin rotu eli. Missään muussa maassa ei esi-isien palvelus ollut niin syvälle juurtunut. Muu maailma ei heidän mieltään kiinnittänyt. Miten monta olikaan lahjakkaimpienkin joukossa, jotka eivät olleet lukeneet muuta ja jotka eivät tahtoneetkaan lukea muuta, kuin mitä oli kirjoitettu Ranskassa Suuren Kuninkaan aikana! Heidän teattereissaan ei koskaan näytelty ei Goetheä, ei Schilleriä, ei Kleistiä, ei Grillparzeria, ei Hebbeliä, eikä minkään muun kansan suurmiehiä, paitsi muinaisen Kreikan, jonka perillisiä he sanoivat olevansa, — (kuten kaikki Euroopan kansat). Pitkien väliaikojen jälkeen tunsivat he tarvetta saattaa Shakespeare seuraansa. Se oli koetuskivi. Heillä oli kaksi koulua, joilla kummallakin oli oma tulkitsemistapansa: toinen näytteli Kuningas Lear'ia porvarillisella realismilla aivan kuin jotakin Emile Augier'n komediaa; toinen teki Hamletista, oopperan loisto-aarioineen ja Victor Hugo'n tapaisine äänenharjoitelmineen. Heille ei johtunut mieleen, että todellisuus saattoi olla runollista, tai että runous oli itsenäinen kieli, joka ilmaisi sydänten tulvivaa elämää. Shakespeare tuntui epätodelliselta. Palattiin kiireesti Rostand'iin.
Oli kuitenkin jo kaksikymmentä vuotta tehty melkoisia ponnistuksia teatterin uudistamiseksi; pariisilaisen kirjallisuuden aihepiirin ahdas ala oli laajentunut; se kosketteli kaikkea näennäisellä rohkeudella. Olipa pari, kolme kertaa julkisen elämän temmellys voimakkaalla iskulla halkaissut sovinnaisuuksien esiripun. Mutta he kiiruhtivat neulomaan umpeen repeämän. Ne olivat arkoja äijiä, jotka eivät uskaltaneet nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat. Yhteiskuntahenki, klassillinen traditsiooni, ajatuksen ja muodon harjaantumus, ja syvän vakavuuden puute esti heitä astumasta rohkeutensa tietä loppuun saakka. Polttavimmatkin kysymykset muuttuivat heidän käsissään näppäräksi leikiksi; ja kaikki kohdistui aina kysymyksiin naisista, — pienistä naisista. Oh, miten surullisilta näyttivätkään heidän teatterilavoillaan suurten miesten haamut: Ibsenin sankarillinen anarkia, Tolstoin evankeliumi, Nietzschen yli-ihminen.
Pariisin kirjailijat tekivät suuria ponnistuksia näyttääkseen esittävänsä uusia ajatuksia. Pohjaltaan olivat he kaikki vanhoillisia. Ei ole toista kirjallisuutta Euroopassa, jossa yleisemmin ja itsetiedottomammin hallitsisi mennyt, vanha, "ikuisesti eilinen": se vallitsi suurissa aikakauskirjoissa, suurissa sanomalehdissä, valtioapua nauttivissa teattereissa, akatemioissa. Pariisi oli kirjallisuuden alalla mitä Lontoo politiikan: eurooppalaisen hengen hidastuttava jarru. Ranskan akatemia oli tavallaan loordien ylähuone. Joukko laitoksia vanhan hallitusmuodon ajoilta pakotti yhä edelleen uutta yhteiskuntaa alistumaan entisiin katsantotapoihin. Kumoukselliset ainekset syrjäytettiin tai sulatettiin kiireen kaupalla. He eivät muuta pyytäneetkään. Turhaan tavoitteli hallitus sosialistista väriä. Taiteessa se rupesi akatemiain ja akatemiallisten koulujen hinattavaksi. Akatemioja vastaan taisteltiin nurkkakuntien kautta; ja taisteltiin sangen huonosti. Niin pian kuin taisi, harppasi nurkkakunta johonkin akatemiaan ja tuli muita akateemisemmaksi. Ja vaikka kirjailija siksi toiseksi olikin etujoukoissa tai armeijan kuormastossa, oli hän miltei aina ryhmänsä tai sen ajatusten vanki. Toiset kääriytyivät akateemiseen credoon, toiset kumoukselliseen uskontunnustukseen; ja loppujen lopuksi oli asia aina sama.