Herättääkseen Christophe'in, jota akateeminen taide nukutti, ehdotti Sylvain Kohn hänelle, että he menisivät eräisiin erikoisteattereihin, jotka edustivat hienostumisen viimeistä astetta. — Siellä sai nähdä murhia, raiskauksia, hulluutta, kidutusta, silmien puhkaisuja ja vatsojen halkomisia, — kaikkea, mikä saattoi järkyttää hermoja ja tyydyttää liiaksi sivistyneen valioväen salaista barbaarisuutta. Sillä oli erinomainen vetovoima kauniisiin naisiin ja keikareihin, — samoihin, jotka viettivät iltapäivänsä Oikeuspalatsin tukahduttavissa suojissa kuuntelemalla rikosoikeudellisia häväistysjuttuja ja samalla lörpötellen, nauraen ja makeisia pureskellen. — Mutta Christophe kieltäytyi harmistuneena lähtemästä. Kuta lähemmin hän tutustui tähän taiteeseen, sitä selvemmin hän tunsi hajun, joka heti ensi askeleista alkaen oli häntä tympäissyt, aluksi salaisesti, sitte yhä hellittämättömämmin ja tukahduttavammin: kalmanhajun.
Kuolema: se oli kaikkialla tämän ylellisyyden ja melun alla. Christophe'ille selvisi nyt se vastenmielisyys, jota hän oli heti alusta lähtien tuntenut eräitä teoksia kohtaan. Niiden moraalittomuus ei ollut häntä loukannut. Moraali, moraalittomuus, amoralismi, — kaikki nämä sanat eivät merkinneet mitään. Christophe ei ollut koskaan rakentanut moraalisia teorioja. Hän rakasti syvästi menneiden aikojen suurimpia runoilijoita ja suurimpia säveltäjiä, jotka eivät olleet mitään pikku pyhimyksiä; ja kun hänellä oli onni tavata joku suuri taiteilija, ei hän halunnut tietää hänen syntiluetteloaan; hän kysyi pikemmin:
— Oletko terve?
Olla terve, se oli tärkeintä. "Jos runoilija on sairas, alottakoon tekemällä itsensä terveeksi", kuten Goethe sanoi. "Terveeksi tultuaan hän vasta kirjoittakoon".
Pariisilaiset kirjailijat olivat sairaita; tai kun joku heistä oli terve, hän tavallisesti häpesi sitä, koetti peittää sitä ja hankkia itselleen kunnon taudin. Heidän sairautensa ei ilmennyt joissakin heidän taiteensa piirteissä: — nautinnonhimossa, ajatuksen hillittömyydessä, kaiken arvostelussa, joka asetti kysymyksenalaiseksi kaikki hengen lahjat. Kaikki nämä piirteet saattoivat olla — olivat, asianhaarain mukaan, — terveitä tai sairaita; niissä ei ollut kuoleman itua. Jos kuolema oli lähellä, ei se johtunut näistä voimista, se johtui siitä tavasta, millä nämä ihmiset niitä käyttivät, se oli heissä itsessään. — Christophe'kin rakasti nautintoa. Hänkin rakasti vapautta. Hän oli nostattanut vastaansa saksalaisen pienen kotikaupunkinsa mielipiteen puolustamalla tavallisella suoruudellaan seikkoja, joita hän nyt havaitsi näiden pariisilaisten ylistävän ja jotka nyt heidän ylisteleminään häntä tympäisivät. Ja kuitenkin ne olivat samoja asioita. Mutta ne kuulostivat näiden pariisilaisten suussa aivan toisilta kuin hänen. Kun Christophe kärsimättömänä ravisti yltään menneen ajan suurten mestarien ikeen, kun hän ryhtyi sotimaan estetiikkaa ja farisealaista moraalia vastaan, ei se ollut hänelle leikkiä niinkuin näille kaunosieluille; hän oli vakava, hirvittävän vakava; ja hänen kumouksensa päämääränä oli elämä, hedelmällinen elämä, joka kantaa vuosisatoja kohdussaan. Näillä ihmisillä oli kaikki hedelmätöntä nautintoa. Hedelmätön. Hedelmätön. Siinä oli vastaus arvoitukseen. Ajatuksen ja aistien hedelmätöntä irstailua. Loistava taide, täynnä älykkäisyyttä ja kykyä, — kaunis muoto todellakin, kauneuden traditsiooni, joka vieraasta tulvasta huolimatta säilyi hävittämättömänä, — teatteri, joka oli teatteria, tyyli, joka oli tyyliä, kirjailijoita, jotka taisivat ammattinsa, kirjoittajia, jotka osasivat kirjoittaa, varsin kaunis taiteen ja ajatuksen luuranko, jotka olivat olleet valtavia. Mutta vain luuranko. Helähteleviä sanoja, soinnahtelevia lauseita, ajatusten metallisointuja, jotka kaikuivat tyhjyyteen, älyn leikkiä, aivoja, joissa aistillisuus kummitteli, ja järkeileviä mieliä. Se kaikki ei kelvannut mihinkään, ei mihinkään muuhun kuin itsekkääseen nautintoon. Se vei kohti kuolemaa. Tämä ilmiö oli verrattavissa Ranskan väkiluvun hirveään vähenemiseen, jonka Eurooppa havaitsi — ja otti kaikessa hiljaisuudessa huomioon laskelmissaan. Niin paljon nerokkuutta ja älyä, niin paljon hienostunutta aistia tuhlattiin eräänlaiseen häpeälliseen onanismiin! He eivät aavistaneet sitä, he eivät tahtoneetkaan sitä aavistaa. He nauroivat. Se oli ainoa seikka, joka Christophe'ia jonkun verran rauhoitti: nämä ihmiset osasivat vielä kunnolla nauraa; kaikki toivo ei siis vielä ollut mennyt. Hän piti heistä paljoa vähemmän, kun he tahtoivat ottaa itsensä vakavalta kannalta; eikä mikään häntä niin loukannut kuin nähdä näiden kirjailijoiden, jotka eivät taiteesta muuta etsineet kuin nautintovälinettä, esiintyvän epäitsekkään uskonnon pappeina.
— Me olemme taiteilijoita, toisteli Sylvain Kohn omahyväisenä. Me harrastamme taidetta taiteen vuoksi. Taide on aina puhdasta; siinä ei ole muuta kuin viattomuutta. Me tutkistelemme elämää turistien tavoin, joita kaikki huvittaa. Me harrastamme harvinaisia huomioita, me rakastamme kauneutta.
— Te olette teeskentelijöitä, tokaisi Christophe tylysti. Suokaa anteeksi, että sen teille sanon. Tähän asti luulin, että niin oli laita vain minun maassani. Saksassa teeskentelemme puhumalla aina idealismista, seuratessamme aina omaa etuamme, ja vielä lisäksi uskomalla, että olemme idealisteja, ajatellessamme ainoastaan itsekkyyttämme. Mutta te olette paljoa pahempia: te peitätte sanoilla Taide ja Kauneus (suurin alkukirjaimin) kansallisen irstautenne, — milloin ette suojaa nimityksillä Totuus, Tiede, intellektuaalinen Velvollisuus moraalista Pilatismianne, joka pesee kätensä kopeiden löytöjensä mahdollisilta seurauksilta. Taide taiteen vuoksi!… Se on suurenmoinen usko! Mutta ainoastaan väkevien usko! Taide! Puristaa elämä syliinsä niinkuin kotka saaliinsa ja nostaa se ilmaan, kohota sen kera kirkkaaseen avaruuteen!… Siihen tarvitaan kotkan kynnet, laajat siivet ja voimakas sydän. Mutta te olette vain varpusia, jotka löydettyään jonkun haaskanpalasen paikalla repivät sen riidellen ja kirkuen… Taide taiteen vuoksi!… Onnettomat! Taide ei ole halpaa ruokaa, jota jaetaan jokaiselle halvalle kulkijalle. Nautinto kylläkin, ja päihdyttävin kaikista. Mutta nautinto, joka on ainoastaan raivoisan taistelun palkka, laakeri, joka seppelöi voiman voiton. Taide on kesytettyä elämää. Taide on elämän keisari. Kun tahtoo olla Caesar, täytyy omistaa Caesarin sielu. Mutta te olette vain teatterikuninkaita: se on rooli, jota te näyttelette, mutta johon ette edes usko. Ja kuten ne näyttelijät, jotka hankkivat itselleen mainetta muodottomuuksillaan, teette te kirjallisuutta omista ja yleisön muodottomuuksista. Te viljelette hellä varoen kansanne sairauksia, sen ponnistuksen pelkoa, sen nautinnonhalua, sen aistillisia ideologioita, sen kuviteltua ihmisrakkautta, kaikkea sitä, mikä hekumallisesti uuvuttaa tahdon, kaikkea sitä, mikä saattaa poistaa heiltä kaiken toiminnan aiheen. Te johdatte sen suoraa päätä opiumiunelmiin. Ja te tiedätte varsin hyvin, mutta ette sano julki, että se vie kuolemaan. — No niin, minä sanon: Missä on kuolema, siellä ei ole taidetta. Taide edistää elämää. Mutta rehellisimmätkin teidän kirjailijoistanne ovat sellaisia pelkureita, että silloinkin, kun side heidän silmiltään on pudonnut he eivät ole näkevinään mitään; heillä on otsaa sanoa:
— Se on vaarallista, sen myönnän: siinä on myrkkyä; mutta se osoittaa erinomaista kykyä!
Aivankuin tuomari sanoisi poliisioikeudessa apashista:
— Hän on heittiö, se on totta; mutta hänellä on kykyä!