Christophe kysyi itseltään, mitä hyödytti ranskalainen kritiikki. Puutetta ei arvosteluista ollut; niitä vilisi kaikkialla. Ei enää tahtonut nähdä teoksia: ne hukkuivat arvostelujen paljouteen.
Christophe ei yleensä ollut suopea kritiikille. Hänen oli jo vaikeata nähdä, mitä hyötyä oli tästä taiteilijoiden paljoudesta, jotka muodostivat ikäänkuin neljännen tai viidennen säädyn uudenaikaisessa yhteiskunnassa: hänestä se oli merkki väsähtäneestä ajasta, joka antoi toisten huoleksi elämän tarkastelun, — joka tuntee välittäjien kautta. Sitä suuremmalla syyllä oli hänestä noloa, ettei se edes kyennyt omin silmin katselemaan näitä elämän heijastuksia, että se tarvitsi vielä toisia välikäsiä, heijastuksen heijastusta, sanalla sanoen, kritiikkiä. Tämän heijastuksen olisi ainakin pitänyt olla uskollista. Mutta se ei heijastanut muuta kuin ympäröivän joukon epäröintiä, aivankuin nuo museopeilit, joissa kuvastuu kattomaalaukset ja uteliaitten katsojien ylöspäin kääntyneet kasvot.
Oli ollut aika, jolloin näillä arvostelijoilla oli ollut tavaton auktoriteetti. Yleisö alistui heidän tuomioihinsa ja oli miltei pitää heitä taiteilijoiden yläpuolella olevina, jonkinlaisina intelligentteinä taiteilijoina: — (nämä kaksi sanaa eivät tuntuneet sopivan yhteen). — Sittemmin oli heitä tavattoman nopeasti lisääntynyt; oli liiaksi tietäjiä, ja se pilasi ammatin. Kun niin moni vakuuttaa olevansa ainokaisen totuuden yksinomainen haltija, ei heitä enää voi uskoa; eivätkä he itsekään lopulta uskoneet itseään. Rohkeus oli mennyt: yhdessä vuorokaudessa olivat he ranskalaiseen tapaan linkoutuneet äärimmäisyydestä toiseen. Vakuutettuaan tietävänsä kaikki, he vakuuttivat nyt, etteivät tienneet mitään. Se oli heille kunnia-asia, olivatpa he siitä vielä itserakkaitakin. Renan oli opettanut näille veltostuneille sukupolville, ettei ole hienoa vakuuttaa mitään kieltämättä sitä heti, tai ainakin epäilemättä sitä. Hän oli niitä, joista apostoli Paavali sanoo: "joilla aina on huulillaan jaa, jaa, ja taas ei, ei". Koko ranskalainen parahisto oli ihastunut tähän kaksinaiseen uskontunnustukseen. Hengen velttous ja luonteen heikkous löysivät siinä oikean alansa. Ei sanottu enää teoksesta, että se oli hyvä tai huono, tosi tai valheellinen, nerokas tai typerä. Sanottiin:
— Saattaa olla… Onhan mahdollista… En tiedä… Pesen käteni.
Jos näyteltiin roskakappaletta, ei sanottu:
— Roskaa.
Sanottiin:
— Herra Sganarelle, olkaa hyvä ja käyttäkää toisenlaista puhetapaa. Meidän filosofiamme määrää puhumaan kaikesta epäröiden; ja sen vuoksi ei teidän tule sanoa: "Roskaa", vaan: "Minusta näyttää… Minusta tuntuu, että se on roskaa… Mutta varma en siitä ole. Saattaa olla, että se on mestariteos. Kukapa tietää?"
Ei ollut enää vaaraa siitä, että heitä syytettäisiin taiteen tyranneiksi. Schiller oli heitä aikoinaan läksyttänyt ja muistuttanut oman aikansa pikku tyranneja siitä, mitä hän häikäilemättä nimitti:
Palvelijoiden velvollisuudeksi.