— Ennen kaikkea tulee talon olla puhtaan, kun Kuningatar saapuu.
Ylös siis! Lakaiskaa huoneet. Se, herrani, on teidän tehtävänne.
Mutta kohta kun Hän ilmestyy, ulos ovesta, lakeijat! Älköön
palvelijatar rehennelkö valtiattarensa istuimella!
Täytyi tehdä nykyisille arvostelijoille oikeutta. He eivät istuutuneet valtiattaren istuimelle. Tahdottiin, että he olisivat palvelijoita, ja he olivat. — Mutta he olivat huonoja palvelijoita: he eivät lainkaan siivonneet; huone oli muuttunut hökkeliksi. Sen sijaan että olisivat järjestäneet ja puhdistaneet sitä, he panivat käsivartensa ristiin ja jättivät työn mestarille, päivän jumaluudelle: — yleiselle kansan äänestykselle.
Itse asiassa oli jo joitakin aikoja ilmennyt reaktsioonillista liikettä porvarillisessa katsantokannassa. Jotkut kelpo miehet olivat ryhtyneet taisteluun — tosin vielä perin heikosti — yleisen puhdistuksen hyväksi; mutta Christophe ei sitä huomannut siinä ympäristössä, jossa hän liikkui. Muuten ei heitä kuultukaan tai tehtiin heistä pilkkaa. Kun sattui, että silloin tällöin joku kunniallinen mies kohotti äänensä epätervettä taidetta vastaan, väittivät kirjailijat ylpeinä, että he olivat oikeassa, koska yleisö oli tyytyväinen. Se riitti tukkimaan suun kaikilta vastaväitteiltä. Yleisö oli puhunut: taiteen ylin laki! Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että voitiin jäävätä turmeltuneen yleisön todistus niiden hyväksi, jotka olivat sen turmelleet, että taiteilijan tuli olla yleisön määrääjänä, eikä päinvastoin yleisön määrätä taiteilijan suuntaa. Lukumäärän uskonto — katsojain lukumäärä ja tulojen numerot — hallitsi tämän kauppiasdemokratian taiteellista ajattelua. Kirjailijain jäljissä julisti kritiikki kuuliaisena, että taideteosten oleellisena tarkoituksena on huvittaa. Menestys on lakina; ja kun menestystä jatkuu, on sen edessä taivuttava. He koettivat siis tunnustella kaikkia nautinnonpörssin heilahduksia, lukea yleisön silmistä, mitä se teoksista ajatteli. Huvittavinta oli, että yleisö puolestaan koetti lukea kritiikin silmistä, mitä teoksista tuli ajatella. Siten kumpaisetkin katselivat toisiaan; eivätkä he nähneet toistensa silmissä muuta kuin oman neuvottomuutensa.
Ja kuitenkin olisi nyt jos koskaan peloton kritiikki ollut tarpeen. Anarkistisessa tasavallassa tekee kaikkivaltias muoti harvoin hyppäyksiä taaksepäin, kuten vanhoillisessa valtiossa; se käy aina eteenpäin, ylittäen aina entiset tarjouksensa väärän hengenvapauden tiellä, jota ei kukaan rohkene vastustaa. Joukot eivät kykene ilmaisemaan mieltään; ne tuntevat itsensä pohjaltaan loukatuiksi, mutta kukaan ei rohkene sanoa, mitä kaikki salassa tuntevat. Jos arvostelijat olisivat voimakkaita, jos he uskaltaisivat olla voimakkaita, mitä he saisivatkaan aikaan! Voimakas arvostelija voisi muutamassa vuodessa kohoutua julkisen maun Napoleoniksi ja karkoittaa taiteen potilaat hourulaan. Mutta ei ole enää Napoleoneja. — Ensiksikin elävät kaikki arvostelijat tässä turmeltuneessa ilmakehässä: he eivät enää huomaakaan sitä. Toiseksi eivät he uskalla puhua. He tuntevat kaikki toisensa ja muodostavat pienen seuran, jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän sidottuja ja jossa toisen täytyy säästää toistansa: ei ole ketään itsenäistä. Ollakseen itsenäinen täytyy kieltäytyä kaikesta seuraelämästä, miltei ystävyydestäkin. Kelläpä siis olisi siihen rohkeutta veltostuneena aikana, jolloin parhaimmatkin epäilevät, vastaako rehellinen kritiikki niitä ikävyyksiä, joita se saattaa tuottaa sekä arvostelijalle että arvosteltavalle? Kenpä siis velvollisuuden tunnosta tekisi elämänsä helvetiksi: rohkenisi vastustaa yleistä mielipidettä, taistella yleisön typeryyttä vastaan, paljastaa päivän sankarien keskinkertaisuuden, puolustaa tuntematonta, yksinäistä, pedoille heitettyä taiteilijaa, kohottaa hengen kuninkaat tottelemaan luotujen henkien yläpuolelle? — Christophe saattoi kuulla arvostelijoiden sanovan ensi-iltana teatterin käytävillä:
— Höh! Kylläpä on kehno! Päin männikköä menee!
Ja seuraavana päivänä he puhuivat kirjoituksissaan mestariteoksesta, Shakespeare'istä, neron kotkansiivistä, joiden humina oli kuulunut heidän päittensä yllä.
— Teidän taiteestanne ei niinkään puutu kykyä, sanoi Christophe Sylvain Kohnille, vaan luonnetta. Te tarvitsette pikemmin suuren kriitikon, jonkun Lessingin, jonkun…
— Jonkun Boileau'n, sanoi Sylvain Kohn pilkallisesti.
— Niin, ehkä paremmin Boileau'n kuin kymmenen nerokasta taiteilijaa.