Christophe katsoa tuijotti häntä hetkisen, ravisti sitte päätään ja kertasi jälleen:
— On muutakin.
— No, poikaseni, etsikää sitten, sanoi Sylvain Kohn, nauraen yhä makeammin.
Christophe saattoi etsiä, minkä taisi. He olivat sen visusti kätkeneet.
II
Sitä mukaa kuin Christophe näki yhä selvemmin siihen ideakattilaan, jossa pariisilainen taide kiehui ja kuohui, valtasi hänet yhä voimakkaammin vaikutelma naisen ylivallasta tämän kosmopoliittisen yhteiskunnan keskuudessa. Hänellä oli luonnottoman vaikutusvaltainen asema. Hän ei enää tyytynyt olemaan miehen toverina. Hän ei tyytynyt edes pyrkimään hänen vertaisekseen. Hänen mielitekonsa tuli olla ylimpänä lakina sekä hänelle että miehelle. Ja mies alistui siihen. Kun kansa vanhenee, jättää se tahtonsa, uskonsa, kaikki elämänehtonsa sen käsiin, joka suo sille nautintoa. — Miehet luovat teoksia; mutta naiset luovat miehiä, — (milloin he eivät ryhdy luomaan myös teoksia, kuten siihen aikaan oli laita Ranskassa); — ja mitä he tekevät, olisi oikeampaa sanoa, että he hävittävät. Ikuisesti naisellinen on epäilemättä aina vaikuttanut innostuttavasti miesten parhaimpiin; mutta huonommille aineksille ja väsähtäneinä aikakausina on olemassa, kuten joku on sanonut, toisenlaista, yhtä ikuista naisellisuutta, joka vetää alaspäin. Tämä hallitsi nyt pariisilaista ajattelua, se oli Tasavallan kuningas.
Christophe tarkasteli uteliaana pariisittaria niissä salongeissa, joihin hän oli saanut pääsyn Sylvain Kohnin esittelyn ja oman taiteellisen kykynsä perustalla. Kuten useimmat ulkolaiset, hän yleisti kaikkiin ranskattariin kohdistuvaksi armottomat huomautuksensa kahdesta, kolmesta tyypistä, jotka hän oli kohdannut: ne olivat nuoria, pienenpuoleisia, kalpeahkoja naisia, joilla oli norja vartalo, värjätyt hiukset ja suuri hattu herttaisessa päässään, joka oli hieman liian suuri ruumiiseen verrattuna; heillä oli sievät, hieman lihavahkot piirteet, pieni, siro, usein jokapäiväinen, aina luonteeton nenä; aina valppaat silmät, joissa ei kuvastunut mitään syvempää elämänkäsitystä ja jotka koettivat näyttää mahdollisimman loistavilta ja suurilta; hienopiirteinen, hyvin hallittu suu; pyöreä leuka; ja heidän kasvojensa alaosa osoitti sellaisten eleganttien ihmisten aineellisuutta, jotka eivät koskaan unohda ottaa huomioon seuraelämän vaatimuksia ja huolehtia taloudesta, miten sotkeutuneita he lienevätkin rakkausseikkailuihinsa. He olivat sieviä, mutta heissä ei ollut rotua. Melkein kaikissa näissä mailmannaisissa tuntui olevan turmeltunutta porvarillisuutta, tai joka ainakin tahtoi näyttää turmeltuneelta, samalla kun heissä havaitsi kaikki luokkansa traditsioonit: varovaisuutta, säästäväisyyttä, kylmyyttä, käytännöllistä järkeä, itsekkyyttä. Miten köyhää elämää! Nautinnonhalua, joka johtui paljoa enemmän aivojen uteliaisuudesta kuin aistien tarpeesta. Keskinkertaista, mutta määrättyä tahtoa. He pukeutuivat aistikkaasti, ja heillä oli koko joukko automaattisia liikkeitä. He silittivät hiuksiaan ja järjestelivät hiuskampojaan siroilla liikkeillä, kämmenpuolella tai käden selällä. He istuutuivat aina siten, että saattoivat ihailla itseään — tai pitää silmällä naapureitaan — jostakin läheisestä tai etäisestä peilistä, puhumattakaan päivällis- tai teepöytien kirkkaista, loistavista lusikoista, veitsistä tai hopeaisista kahvikannuista, joissa he ohimennen alati saattoivat kuvastella kasvojaan, jotka kiinnittivät heidän mieltään enemmän kuin kaikki muu maailmassa. Ruoka-aikoina pitivät he ankarasti silmällä terveydellisiä näkökohtia, juoden vettä ja karttaen kaikkia ruokia, jotka saattoivat olla haitaksi heidän jauhonvalkealle hipiä-ihanteelleen.
Juutalaisia oli runsaasti niissä piireissä, joissa Christophe seurusteli; ja hän tunsi aina heihin vetoa, vaikkakaan hän ei senjälkeen, kun hän oli kohdannut Judith Mannheimin, kuvitellut heihin nähden mitään. Sylvain Kohn oli vienyt hänet eräisiin juutalaisiin salonkeihin, joissa hänet oli otettu vastaan sen rodun tavallisella intelligenssillä, joka rakastaa intelligenssiä. Christophe tapasi siellä päivällisillä rahamiehiä, insinöörejä, sanomalehtineekereitä, kansainvälisiä kaupanvälittäjiä, eräänlaisia algierilaisia orjakauppiaita, — Tasavallan liikemiehiä. He olivat selväjärkisiä ja tarmokkaita, välinpitämättömiä muista, avomielisiä ja sulkeutuneita. Christophe'ista tuntui toisinaan, että rikoksia piili näiden kylmien otsien alla, näiden miesten menneisyydessä ja tulevaisuudessa, jotka olivat kerääntyneet upean pöydän ympärille, joka oli kukkuroillaan liharuokia, kukkia ja viinejä. Miltei kaikki olivat rumia. Mutta naisten joukko oli kokonaisuudessaan ja etäämpää katsoen varsin loistava. Heitä ei tullut katsella liian läheltä: useimmilta puuttui värihienoutta. Mutta heillä oli loistoa, melkolailla aineellista ulkomuotoa, kauniita olkapäitä, jotka ylpeästi aukenivat katseille, ja kykyä käyttää kauneuttansa, vieläpä rumuuttansakin pyydykseksi miehille. Taiteilija olisi havainnut eräissä heistä vanhan roomalaisen tyypin, Neron ja Hadrianuksen aikojen naisen. Saattoi myöskin nähdä Palman maalausten tapaisia kasvoja, lihallisia ilmeitä, raskaita leukoja lujasti kaulassa kiinni, kasvoja, joissa oli eräänlaista eläimellistä kauneutta. Toisilla oli runsaat, kiharat hiukset, tuliset, rohkeat silmät: heistä aavisti, että he olivat hienompia, terävämpiä, valmiita kaikkeen, miehekkäämpiä kuin muut naiset, ja kuitenkin naisellisempia. Joukon keskeltä erotti sieltä täältä henkevämmän profiilin. Nämä puhtaat piirteet polveutuivat tuolta puolen Rooman, kaukaa idästä, Labanin maasta: niistä henki hiljaisuuden ja erämaan runoutta. Mutta kun Christophe lähestyi ja kuunteli sanoja, joita Rebekka vaihtoi roomalaisen Faustinan tai venetsialaisen pyhän Barbaran kanssa, tapasi hän Pariisin juutalaisen, samanlaisen kuin kaikki muutkin, vielä pariisilaista pariisilaisemman, vielä teeskennellymmän ja väärennetymmän, joka lasketteli rauhallisesti ilkeyksiä, riisuen madonnasilmillään toiset ilkialastomiksi sekä sielultaan että ruumiiltaan.
Christophe harhaili ryhmältä ryhmälle voimatta yhtyä mihinkään. Miehet keskustelivat saaliinhimoisina metsästyksestä ja raa'asti rakkaudesta, ainoastaan rahasta varmalla täsmällisyydellä, kylmästi ja karkean pilkallisesti. Tupakkahuoneessa merkittiin kurssinoteerauksia. Christophe kuuli sanottavan eräästä keikailijasta, joka käyskenteli naisten nojatuolien ympärillä, ruusunen napinlävessä, ja lausuili sorahtelevia raskaita kohteliaisuuksia:
— Mitä! Onko hän päässyt vapaaksi?