Eräässä salongin kolkassa keskusteli kaksi naista erään nuoren näyttelijättären ja erään nuoren naisen rakkaussuhteesta. Välillä pantiin toimeen konsertti. Christophe'ia pyydettiin soittamaan. Runoilijattaret lausuivat hengästyneinä ja hikoillen profeetallisella, ilmestyskirjanomaisella tavalla Sully-Prudhomme'in ja Auguste Dorchain'in runoja. Muuan kuuluisa ilveilijä deklamoi juhlallisesti erästä Mystillistä ballaadia taivaallisen urkusoiton säestyksellä. Musiikki ja runot olivat niin typeriä, että Christophe tunsi niitä kuullessaan pahoinvointia. Mutta roomattaret olivat ihastuneita ja nauroivat täydestä sydämestä, näyttäen komeita hampaitaan. Myöskin Ibseniä näyteltiin: Epiloogi suuren miehen taistelusta yhteiskunnan tukeita vastaan, tarkoittaen heidän huvittamistaan!
Sitten luulivat he olevansa velvollisia juttelemaan taiteesta. Se oli inhoittavaa. Varsinkin naiset ryhtyivät puhumaan Ibsenistä, Wagnerista, Tolstoista keimailun halusta, kohteliaisuudesta, ikävästä, tyhmyydestä. Kun keskustelu kerran oli kääntynyt tälle alalle, oli sitä mahdotonta lopettaa. Paha oli tarttuvaa. Täytyi kuunnella pankkiirien, välittäjien ja orjakauppiaiden lausumia ajatuksia taiteesta. Vaikka Christophe kuinka koetti välttää vastauksia ja kääntää keskustelua muille aloille, niin puhuttiin hänelle itsepintaisesti musiikista ja korkeasta runoudesta. Kuten sanoi Berlioz: "Sellaiset ihmiset puhuvat kylmäverisesti suun täydeltä taiteesta, aivankuin juttu koskisi viiniä, naisia tai muuta ruokotonta". Muuan mielenvikaisten lääkäri tunsi Ibsenin sankarittaressa erään potilaansa, mutta paljoa typerämpänä. Muuan insinööri vakuutti täydellä todella, että Norassa oli mies sympaattisin. Muuan kuuluisa ilveilijä, — tunnettu koomikko, — änkytti väräjävällä äänellä syviä ajatuksia Nietzschestä ja Carlyle'istä; hän kertoi Christophe'ille, ettei hän voinut nähdä jotakin Velasquez'in taulua, — (hän oli päivän sankari) — "ilman että suuria kyyneleitä vieri hänen poskelleen". Hän tunnusti kuitenkin, — yhä Christophe'ille, — että niin korkealle kuin hän asettikin taiteen, hän asetti vielä korkeammalle elämäntaiteen, toiminnan, ja että jos hän olisi saanut valita osansa, hän olisi valinnut Bismarckin osan. Toisinaan oli joukossa niin sanottuja espriin miehiä. Keskustelu ei siitä suurestikaan kohonnut. Christophe otti huomioon, mitä he olivat sanovinaan ja mitä he todella sanoivat. Useimmiten he eivät sanoneet mitään; he turvautuivat tehtyyn jurouteen tai arvoitukselliseen hymyilyyn; he elivät maineellaan, eivätkä halunneet nähdä vaivaa, lukuunottamatta muutamia jaarittelijoita, jotka olivat tavallisesti etelästä. He puhuivat kaikesta. Heillä ei ollut mitään käsitystä arvosta; kaikki oli heistä samalla tasolla: niin Shakespeare, niin Molière, niin Pascal tai Kristus. He vertasivat Ibseniä Dumas nuorempaan tai Tolstoita George Sand'iin, ja luonnollisestikin näyttääkseen, että Ranska oli keksinyt kaiken. He eivät tavallisesti osanneet ainoatakaan vierasta kieltä. Mutta siitä he eivät olleet millänsäkään. Merkitsi sangen vähän heidän yleisölleen, puhuivatko he totta! Tärkeintä oli, että he huvittivat yleisöään ja imartelivat kansallista itserakkautta. Ulkolaisia sai sättiä, minkä halusi, — lukuunottamatta päivän epäjumalaa, sillä sellaista vaati aina muoti, olipa se sitten Grieg, Wagner, Nietzsche, Gorkij tai d'Annunzio. Innostus ei kuitenkaan kestänyt kauan, ja epäjumala sai olla varma siitä, että hän jonakin kauniina aamuna päätyisi roskalaariin.
Tällä kertaa oli epäjumalana Beethoven. Beethoven oli muodissa — kukapa olisi sitä uskonut? Ainakin hienossa mailmassa ja kirjallisissa piireissä: sillä musiikkimiehet olivat heti alkaneet vieroksua häntä seuraten tasapainosysteemiä, joka on yksi Ranskan taiteellisen maun laeista. Tietääkseen mitä ajatella, tarvitsee ranskalaisen tietää, mitä hänen naapurinsa ajattelee, voidakseen ajatella samoin tai päinvastoin. Kun siis arvokkaimmat muusikot huomasivat, että Beethoven tuli yleisesti suosituksi, eivät he enää pitäneet häntä kyllin arvokkaana itselleen; he tahtoivat aina käydä yleisen mielipiteen edellä, eikä koskaan seurata sitä, he käänsivät sille mieluummin selkänsä, kuin olivat sen kanssa yhtä mieltä. He olivat alkaneet nimittää Beethovenia kuuroksi ukoksi, joka huusi kovalla äänellä; ja jotkut vakuuttivat, että hän saattoi olla kunnioitettava moralisti, mutta liian suureksi arvioitu säveltäjänä. — Tämä huono pila ei ollut Christophe'in makuun. Hienon maailman innostus ei häntä myöskään tyydyttänyt. Jos Beethoven olisi nyt tullut Pariisiin, olisi hän ollut päivän leijona: oli harmillista hänelle, että hän oli jo sata vuotta maannut haudassa. Tämä muotisuosio ei ollut niinkään aiheutunut hänen musiikistaan kuin hänen elämänsä enemmän tai vähemmän romaaninomaisista puolista, jotka olivat tulleet yleisesti tunnetuiksi tunteellisten ja hyveellisten elämäkertojen kautta. Hänen voimakas päänsä leijonankuonoineen oli tullut romanssikuvaksi. Naiset säälittelivät häntä; he antoivat kuulla, että jos he olisivat tunteneet hänet, hän ei olisi ollut niin onneton; ja heidän suuri sydämensä oli sitä uhrautuvampi, kun ei ollut pienintäkään vaaraa siitä, että Beethoven takertuisi heidän sanoihinsa: tuo kunnon ukko ei enää tarvinnut mitään. — Sentähden tunsivatkin taiteilijat, orkesterinjohtajat ja impressaariot suunnatonta kunnioitusta häntä kohtaan; ja hänen edustajinaan he ottivat vastaan hänelle tarkoitetut suosionosoitukset. Suurenmoisissa juhlakonserteissa, joita annettiin korkeilla hinnoilla, oli hienostolla tilaisuus näyttää auliuttaan, — ja joskus myös keksiä Beethovenin sinfonioja. Komiteat, joihin kuului näyttelijöitä, hienoston jäseniä, nousukkaita ja poliitikkoja ja joille Tasavalta oli uskonut taiteen kohtalon ohjaamisen, antoivat maailman tietää, että he aikoivat pystyttää muistopatsaan Beethovenille: listalla näkyi muutamien kunnon miesten ohella, joita oli haalittu toisten suositukseksi, koko tuo roskalauma, joka olisi polkenut jalkoihinsa elävän Beethovenin, tai jonka Beethoven olisi murskannut.
Christophe katseli ja kuunteli. Hän puri hampaansa yhteen, jotta ei sanoisi raakuuksia. Koko illan tunsi hän olonsa väkinäiseksi ja sietämättömäksi. Hän ei tiennyt, puhuako vai vaieta. Hänestä tuntui nöyryyttävältä ja häpeälliseltä puhua kohteliaisuudesta, jotakin puhuakseen, kun hän ei tuntenut halua eikä tarvetta puhua. Hänen ei sopinut sanoa, mitä hän todella ajatteli. Hän ei voinut puhua joutavia. Eikä hän edes osannut kohteliaasti vaieta. Jos hän katseli naapuriaan, katseli hän liian kiinteästi ja terävästi: tahtomattaan hän tuli tutkineeksi häntä, ja se loukkasi toista. Jos hän puhui, uskoi hän liiaksi siihen, mitä sanoi: se loukkasi kaikkia ja oli hänelle itselleen kiusallista. Hän tunsi hyvästi, ettei hänen paikkansa ollut siellä; ja kun hän oli kyllin intelligentti tajutakseen tämän ympäristön sopusoinnun, johon hänen läsnäolonsa ei soveltunut, kiusasi häntä hänen käytöstapansa yhtä suuresti kuin hänen isäntäväkeänsäkin. Hän oli kiukkuinen sekä itselleen että heille.
Kun hän vihdoinkin oli astunut ulos yksinäiselle, yölliselle kadulle, oli hän niin lamaantunut ikävästä, ettei hän jaksanut kulkea jalkaisin kotiin; hänen teki mieli paneutua pitkäkseen keskelle katua, kuten hän parisenkymmentä kertaa oli ollut vähällä tehdä palatessaan poikasena suurherttuan linnasta, jossa hän oli ollut soittamassa. Vaikka hänellä toisinaan oli vain viisi, kuusi frangia loppuviikon varalle, käytti hän niistä kaksi ajuriin. Hän nousi ajoneuvoihin nopeasti päästäkseen mahdollisimman pian pakoon; ja istuessaan niissä, hän huokaili uupumuksesta. Kotonaankin hän vielä huokaili maatessaan vuoteellaan… Ja sitte hän yhtäkkiä purskahti nauramaan muistaessaan jonkun hullunkurisen lauseen. Hän yllätti itsensä matkimassa sitä, jäljitellen liikkeitä. Seuraavana päivänä ja vielä myöhemminkin hän saattoi yksinäisellä kävelyllään yhtäkkiä päästää eläimellisiä mörähdyksiä… Miksi hän meni noiden ihmisten luokse? Miksi hän yhä uudelleen meni heitä tapaamaan? Miksi hän pakotti itseään jäljittelemään muiden liikkeitä ja virneitä ja näyttämään huvitetulta asioista, joista hän ei rahtuakaan välittänyt? — Oliko hän varma siitä, ettei tuo kaikki häntä huvittanut? — Vuosi sitten hän ei olisi voinut sietää tätä seurapiiriä. Nyt se pohjaltaan häntä huvitti, samalla ärsyttäen. Oliko se pariisilaisen välinpitämättömyyden alkua, joka tarttui häneen? Hän kysyi itseltään levottomana, oliko hän tullut heikommaksi. Mutta hän oli päinvastoin tullut voimakkaammaksi. Hänen henkensä oli vapaampi vieraassa ympäristössä. Hänen silmänsä aukenivat hänen tahtomattansakin näkemään maailman suurta komediaa.
Muuten täytyi hänen, tahtoipa hän tai ei, jatkaa tätä elämää, jos hän tahtoi tehdä taiteensa tunnetuksi pariisilaisissa seurapiireissä, joissa teokset herättivät mielenkiintoa ainoastaan sikäli, kuin tunnettiin taiteilijoita. Ja hänen täytyi pakosta tehdä itsensä tunnetuksi, jos hän tahtoi saada musiikkioppilaita näiden poroporvarien keskuudesta, joita hän tarvitsi elääkseen.
Ja onhan jokaisella sydän, ja sydän kiintyy kaikesta huolimatta; olipa ympäristö mikä tahansa, löytää se aina mihin kiintyä; jollei se kiintyisi, ei se voisi elää.
Niiden harvojen, nuorien hienoston tyttöjen joukossa, joita Christophella oli oppilainaan, oli rikkaan automobiilitehtailijan tytär, Colette Stevens. Hänen isänsä oli ranskalaistunut belgialainen, Antverpenissä asuvan anglo-amerikalaisen ja hollannittaren poika. Hänen äitinsä oli italialainen. Perhe oli siis aito pariisilainen. Christophe'in ja monen muunkin silmissä oli Colette Stevens tyypillinen ranskalainen nuori tyttö.
Hän oli kahdeksantoista vuotias, hänellä oli sametinpehmeät mustat silmät, joilla hän suloisesti katseli nuoria miehiä, espanjattaren silmäterät, jotka täyttivät koko silmäkuopan kostealla kiillollaan, pieni, kapea ja hieman omituinen nenä, jota hän hiukan nyrpisti puhuessaan, samalla muikistaen vallattomasti suutaan, aina hieman epäjärjestyksessä oleva tukka, sievät, mutta säännöttömät kasvot, kalpeahko, puuteroitu iho, lihavahkot, hieman pyöreät piirteet; hänen ilmeensä muistutti pientä, pulleaposkista kissaa.
Hän oli hoikkavartaloinen, sangen hienosti pukeutunut, ja hänessä oli jotakin puoleensa vetävää ja kiehtovaa. Hänen käytöksensä oli teeskentelevää, sievistelevää ja typerää; hän näytteli pikku tyttöä, keinuen tuntikausia kiikkutuolissaan, päästellen ruokapöydässä sellaisia pieniä huudahduksia kuin: