— Niinkö? Onko se mahdollista?… ja taputtaen käsiään, kun oli jotakin ruokalajia, josta hän piti; salongissa hän poltti paperossia, osoitti miesten nähden ylenpalttista hellyyttä ystävättärilleen, heittäytyen heidän kaulaansa, hyväillen heidän käsiään, kuiskutellen heidän korviinsa, lasketellen lapsellisuuksia ja myöskin ilkeyksiä ihastuttavalla tavalla, suloisella ja hennolla äänellä, jolla hän myöskin tilaisuuden tullen saattoi sanoa sangen kevytmielisiä asioita sen näköisenä, kuin ei olisi sellaisista ollut kysymyskään, millä hän vielä paremmin osasi houkutella muut niitä latelemaan, näyttäen kaiken aikaa viattoman, järkevän pikku tytön naamaa; hänen silmänsä loistivat raskaiden luomien alta nautinnonhaluisesti ja viekkaasti; hän katseli veikistellen sivulta päin, päästämättä ainoatakaan juorua korviensa ohi, ahmien kaikki keskustelun ruokottomuudet ja koettaen aina sieltä täältä saada jonkun sydämen tarttumaan ongenkoukkuun.
Tämä apinapeli, nämä koiranpenikan kujeet, tämä valheellinen viattomuus ei lainkaan miellyttänyt Christophe'ia. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin yhtyä pienen, veijarimaisen tytön metkuihin tai edes suoda niille huomiotaan. Hänen täytyi ansaita leipänsä, pelastaa elämänsä ja ajatuksensa kuolemalta. Hän tarvitsi näitä salonkipapukaijoja ainoastaan hankkiakseen itselleen toimeentulon mahdollisuuksia. Heidän rahansa vastineeksi antoi hän heille opetusta tunnontarkasti, otsa kurtussa, ajatukset suunnattuina tiukasti tehtävään, jottei häntä häiritsisi työn ikävyys eikä oppilaiden keimailu, vaikka he olivat niinkin koketteja kuin Colette Stevens. Hän ei suonut suurempaa huomiota hänelle kuin hänen pienelle serkulleenkaan, kaksitoistavuotiselle, hiljaiselle ja aralle tyttöselle, jonka Stevens'it olivat ottaneet luokseen ja jolle Christophe myös antoi opetusta pianonsoitossa.
Mutta Colette oli kyllin herkkähermoinen tunteakseen, että koko hänen suloutensa meni Christophe'iin nähden hukkaan, ja kyllin taipuisa sopeutuakseen heti Christophe'in tapoihin. Hänen ei tarvinnut edes ponnistaa, kaikki kävi vaistomaisesti. Hän oli nainen. Hän oli kuin muodoton laine. Kaikki hänen kohtaamansa sielut olivat hänelle kuin maljakoita, joiden muodot hän heti uteliaisuudesta ja tarpeesta omaksui. Olemassaoloansa varten tarvitsi hänen aina sulautua jonkun toisen muotoon. Koko hänen persoonallisuutensa oli muodon vaihtelua. Hän vaihtoi usein maljakoita.
Christophe veti häntä useasta syystä puoleensa, ja ensimäinen niistä oli se, ettei hän viehättänyt Christophe'ia. Hän tunsi vetämystä Christophe'iin myöskin siksi, että tämä oli erilainen kuin kaikki muut miehet, joita hän tunsi: hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut sen muotoista ja niin karkeata porsliinimaljakkoa. Hän tunsi lopuksi vetämystä Christophe'iin siksi, että omaten synnynnäisen taidon arvioida heti ensi silmäyksellä tarkasti porsliinimaljakoiden ja ihmisten hinnan, hän heti huomasi, että Christophe'issa eleganssin asemesta oli kestävyyttä, jota eivät mitkään pariisilaiset koruesineet voineet hänelle tarjota.
Hän harrasti musiikkia, kuten useimmat nykyajan nuorista, joutilaista tytöistä. Hän harrasti sitä ja oli harrastamatta, toisin sanoen, hän soitteli ahkerasti eikä silti ymmärtänyt siitä juuri mitään. Hän rimputteli pianiinoansa kaiket päivät aikansa kuluksi, vaikutuksen tavoittelun halusta ja nautinnokseen. Toisinaan hän soitti aivankuin ajetaan polkupyörällä. Toisinaan hän saattoi soittaa hyvin, varsin hyvin, osoittaen omaavansa makua, vieläpä sieluakin, — (olisi melkein saattanut sanoa, että hänellä oli sielu, oikeastaan tarvitsi hänen vain asettua jonkun sijalle, jolla se oli). — Hän saattoi rakastaa Massenet'a, Griegiä, Thométa, ennenkuin tuli tuntemaan Christophe'in. Mutta hän saattoi myös olla heistä välittämättä, tultuaan tuntemaan hänet. Nyt hän soitti Bachia ja Beethovenia varsin hyvin, — (mikä ei itse asiassa suuriakaan merkitse); — mutta merkillisintä oli, että hän rakasti heitä. Pohjaltaan hän ei rakastanut ei Beethovenia, ei Thométa, ei Bachia, eikä Griegiä: hän rakasti nuotteja, sointuja, koskettimia pitkin liukuvia sormiaan, kielien värinää, joka hipoi hänen hermojaan niinkuin niin monet muut orvaskettä kutkuttavat rihmat. Christophe tapasi Colette'in aina tuon aristokraattisen talon salongissa, jota koristivat hieman vaalenneet seinäverhot ja jonka keskellä olevalla jalustalla oli rotevan rouva Stevens'in muotokuva; sen oli maalannut eräs muodissa oleva maalari, joka oli esittänyt hänet riutuvana kuin kastamatta jäänyt kukka, silmät raukeina ja vartalo moneen mutkaan vääntyneenä, tulkitakseen hänen miljonäärisielunsa harvinaisuutta; — tuossa suuressa salongissa ulkonevine ikkunoineen, joista näkyi puutarhan vanhat, lumiset puut, tapasi Christophe hänet aina istumassa pianon ääressä, märehtien loppumattomiin samoja sävelmiä ja hyväillen korviaan sulavilla epäsoinnuilla.
— Oh! sanoi Christophe astuessaan sisään. Siellä kissa taas istuu ja kehrää!
— Kylläpä olette kohtelias, sanoi Colette nauraen…
(Ja hän ojensi Christophe'ille hieman nahkean kätensä).
… Kuunnelkaahan tätä. Eikö se ole kaunis?
— Sangen kaunis, sanoi Christophe välinpitämättömällä äänellä.