— Ettehän te kuuntelekaan!… Ettekö halua kuunnella!
— Minä kuulen… Se on aina yhtä ja samaa.
— Oh! te ette ole muusikko, sanoi Colette harmistuneena.
— Niinkuin tässä olisi musiikista kysymys!
— Mitä! eikö tämä ole musiikkia?… Ja mitä sitten, jos saan luvan kysyä?
— Te tiedätte sen varsin hyvin; enkä minä sitä teille sano, koska se ei ole sopivaa.
— Sitä suurempi syy sanoa se.
— Te siis tahdotte?… Sitä pahempi teille!… No, tiedättekö te, mitä te teette pianollanne?… Te keimailette.
— Kuinka niin!
— Aivan toden totta. Te sanotte sille: "Rakas piano, rakas piano, sano minulle suloisia sanoja, hyväile minua, anna minulle pieni suudelma!"