— Ettekö ole hiljaa! sanoi Colette, osaksi nauraen, osaksi vihoissaan.
Teillä ei ole aavistustakaan arvonannosta.
— Ei lainkaan.
— Te olette nenäkäs… Ja entä sitten, jos niin olisikin, eikö se ole oikea tapa rakastaa musiikkia?
— Oh! pyydän, älkää sekoittako musiikkia siihen!
— Mutta sehän on itse musiikkia! Kaunis akordi, sehän on suutelo.
— En ole teille sellaista opettanut.
— Eikö se ole totta?… Miksi kohautatte olkapäitänne? Miksi virnistätte?
— Siksi että se tympäisee minua.
— Yhä parempaa!
— Minua tympäisee kuulla puhuttavan musiikista kuin jostakin irstailusta… Niin! Se ei ole teidän syynne. Syynä siihen on teidän ympäristönne. Koko tämä äitelä seurapiiri, jonka keskellä te elätte, pitää taidetta jonkinlaisena luvallisena mässäilynä… Mutta tämä jo riittää! Soittakaa minulle sonaattinne.