— Ei, keskustelkaamme vielä vähän.
— En ole täällä keskustelua varten, olen täällä antaakseni teille opetusta pianonsoitossa… Eteenpäin, mars!
— Olettepa kohtelias! sanoi Colette harmistuneena, — mutta pohjaltaan hän oli ihastunut tästä kovakouraisesta kohtelusta.
Hän soitti kappaleensa, pannen parastansa; ja ollen taitava, onnistui hän varsin mukiinmenevästi, välistä sangen hyvinkin. Christophe, joka ei antanut vetää itseään nenästä, nauroi partaansa "tuolle vietävän veijarille, joka soitti aivankuin hän olisi tuntenut, mitä soitti, vaikkei hän tuntenut mitään." Colette huvitti häntä tavallaan. Tämä taas puolestaan koetti kaikilla mahdollisilla tekosyillä jatkaa keskustelua, joka huvitti häntä paljoa enemmän kuin pianotunti. Christophe puolustautui parhaansa mukaan sanoen syyksi, ettei hän voinut sanoa mitä ajatteli, se kun saattoi loukata Colette'ia: tämä pakotti hänet kuitenkin aina sanomaan ajatuksensa; ja kuta loukkaavampia ne olivat, sitä vähemmän hän loukkaantui: se huvitti häntä. Mutta kun tuo ovela urkkija tunsi, että Christophe ennen kaikkea rakasti suoruutta, piti hän rohkeasti puoliaan ja väitteli itsepäisesti. He erosivat sangen hyvinä ystävinä.
Kuitenkaan ei Christophe koskaan olisi odottanut mitään tästä salonkiystävyydestä, heidän välillään ei koskaan olisi syntynyt vähintäkään tuttavallisuutta, jollei Colette eräänä päivänä olisi ilmaissut hänelle salaista ajatustaan, puolittain yllätyksenä puolittain jostakin viehättämisvaistosta.
Edellisenä iltana oli hänen vanhemmillaan ollut vastaanotto. Hän oli nauranut, lörpötellyt, keimaillut kuin hupakko; mutta seuraavana aamuna, kun Christophe saapui antamaan hänelle opetusta, hän oli aivan väsynyt, hänen piirteensä rasittuneet, ihonsa harmaa ja koko päänsä kohelo. Hän sanoi tuskin sanaakaan ja näytti aivan sammuneelta. Hän istuutui pianon ääreen, soitti veltosti, sotkeutui, alotti uudelleen, sotkeutui taas ja keskeytti äkkiä sanoen:
— Minä en osaa… Pyydän anteeksi… Tahtoisitteko vähän odottaa…
Christophe kysyi häneltä oliko hän pahoinvoipa. Hän vastasi kieltäen:
"Hän ei ollut oikein hyvällä tuulella… Hänellä oli toisinaan tällaisia hetkiä… Se oli naurettavaa, siitä ei pitänyt olla hänelle vihainen."
Christophe sanoi tulevansa jonakin toisena päivänä uudelleen; mutta
Colette pyysi häntä jäämään: