— Hetkinen vain… Olen kai jo kohta parempi… Olenpa minä hupsu, eikö totta?
Christophe tunsi, ettei Colette ollut normaalitilassaan; mutta hän ei tahtonut kysellä häneltä; ja kääntääkseen keskustelun muualle hän sanoi:
— Se siitä tuli, kun olitte niin loistava eilen illalla! Te tuhlasitte liiaksi itseänne. Hän hymyili iroonisesti:
— Teistä ei voi sanoa samaa, vastasi hän. Christophe nauroi arkailematta.
— Luulen, että te ette sanonut ainoatakaan sanaa, jatkoi Colette.
— En ainoatakaan.
— Olihan siellä kuitenkin mieltäkiinnittävää väkeä.
— Oli, suurenmoisia lörpöttelijöitä, neropatteja. Olen aivan hukassa teidän selkärangattomien ranskalaistenne keskellä, jotka ymmärtävät kaiken, selittävät kaiken, puolustavat kaikkea, — ja joilla ei ole lainkaan tunnetta; ihmisten, jotka pieksevät tuntikausia suutaan rakkaudesta ja taiteesta! Eikö se ole ilettävää?
— Mutta senhän pitäisi kiinnittää teidän mieltänne: ainakin taiteen, jollei rakkauden.
— Niistä asioista ei puhuta, niissä toimitaan.