»Ihmisluokan tuntomerkki… Olemuksen välttämätön ehto. Elämä kasvaa kuolemasta. Jotta vilja kasvaisi, täytyy siemenen hävitä. Ei ole kukaan koskaan noussut muutoin kuin käymällä läpi kärsimyksen tulen… Ei kukaan voi siltä säilyä… Edistys on olemassa vain puhdistaakseen kärsimystä, välttäen itse aikaansaamasta kärsimystä… Mitä puhtaampi on omakohtainen kärsimys, sitä suurempi edistys… »Pois väkivalta» on tietoista kärsimystä… Olen rohjennut esittää Intialle antiikkista uhrautumisen lakia, kärsimyksen lakia. Rišit, jotka keksivät »Pois väkivalta» -lain keskellä pahimpia väkivaltaisuuksia, olivat suurempia kuin Newton, suurempia sotilaita kuin Wellington: he ovat toteuttaneet aseiden tarpeettomuuden… »Pois väkivalta» -uskonto ei ole ainoastaan pyhiä varten, se on ihmisten enemmistöä varten. Se on meikäläisten laki, kuten väkivalta on raakalaisten. Raakalaisessa nukkuu henki. Ihmisen arvokkuus kaipaa korkeampaa lakia: hengen voimaa… Tahdon Intian turvautuvan tähän lakiin, tahdon, että se on tietoinen voimastaan. Sillä on sielu, joka ei voi hävitä. Tämä sielu voi uhmata maailman kaikkia aineellisia voimia.»
Suuri ylpeys. Hänen ylpeä rakkautensa Intiaan vaatii hänet hylkäämään ilkeän väkivaltaisuuden ja uhraamaan itsensä. »Pois väkivalta» on hänen aatelis-arvonimensä. Jos juuri tämä kohta pettää, on se arvo hävitetty. Eikä Gandhi voi kestää tällaista ajatusta:
»Jos Intia tekisi väkivaltaisuudesta lain, en välittäisi elää Intiassa; se maa lakkaisi minussa herättämästä mitään ylpeyttä. Minun isänmaanrakkauteni on uskontoni alainen, minä takerrun kiinni Intiaan, kuten lapsi äidin rintaan, koska tunnen sen minulle antavan tarvitsemaani henkistä ruokaa. Tämän ruoan puutteessa tulisin olemaan kuin orpo… Minä vetäytyisin Himalayan yksinäisyyteen siellä löytääkseni suojaa vertavuotavalle sielulleni.»
* * * * *
Mutta hän ei ollenkaan epäile, hän uskoo Intiaan; ja hän tekee helmikuussa 1919 päätöksen aloittaa Satyâgraha -sotaretkensä — ase, jonka voimaa hän oli kokeillut vuoden 1918 maanviljelysliikkeissä.
Poliittisen vallankumouksen luonne oli siitä kaukana. Gandhi on vielä lojalisti. Hän pysyy sellaisena niin kauan kuin hänellä on toivon pilkekin Englannin lojaalisuudesta. Tammikuussa 1920 hän puolustaa — ja Intian kansallismieliset tulevat häntä siitä katkerasti moittimaan[46] — periaatteessa yhteistoimintaa valtakunnan kanssa. Rehellisenä miehenä hän uskoo sen onnistumiseen. Tänä Intian hallitukseen kohdistetun vastarinnan ensimmäisenä vuonna hän voi vakuuttaa kaikella vilpittömyydellä lordi Hunterille näkevänsä Satyâgrahan kannattajissa hallituksen parhaita perustuslaillisia alamaisia. Intian hallitus on tyhmän itsepäinen, jos se pakottaa Intian siveellisen oppaan repimään lojaalisuuden välikirjan, johon Gandhi uskoo olevansa sidottu.
Täten esiintyy Satyâgraha alussa perustuslaillisena vastarintana, joka kunnioittavasti kehoittaa hallitusta. Hallitus on säätänyt väärän lain. »Satyâgrahit», jotka tavallisissa oloissa taipuvat lakien edessä, niskoittelevat tahallansa häpäisevää lakia vastaan; ja jos ei tämä riitä oikeutta aikaansaamaan, he pidättävät itselleen vapauden ulottaa niskoittelemisensa muihinkin lakeihin, vieläpä kieltäytyä täydellisesti yhteistoiminnastaan valtion kanssa. Mutta kuinka erilainen onkaan luonteeltaan niskoitteleminen kuin kaikki se, mitä Lännessä tällä sanalla ymmärretään! Mikä uskonnollisen sankaruuden eriskummallinen vivahdus!
Koska Satyâgrahien ei ole lupa väkivaltaisesti toimia vastustajaa kohtaan — täytyy näet olettaa, että vastustajakin on vilpitön: mikä toisen mielestä näyttää totuudelta, voi toisesta näyttää erehdykseltä; eikä väkivalta voita koskaan[47] — täytyy heidän voittaa vastustaja heidän vakaumuksestaan säteilevällä rakkaudella, kieltäymyksellä, vapaasti, iloisesti kannetuilla kärsimyksillä.[48] Se on vastustamatonta propagandaa. Sitä tietä Kristuksen ja hänen pienen laumansa risti on voittanut itselleen valtakunnan.
Saattaakseen päivänvaloon tämän kansan uskonnollisen pyrkimyksen, kansan, joka tarjoutuu uhrautumaan ikuisten aarteiden, oikeuden ja vapauden takia, Mahatma aloitti liikkeen, määräten huhtikuun 6:nnen päivän 1919 koko Intian rukous- ja paastopäiväksi, Hartaliksi.[49] Tämä oli hänen ensimmäinen toimenpiteensä.
Ja tämä toimenpide kosketti mitä syvimmin hänen kansansa omaatuntoa. Sillä oli ennenkuulumaton vaikutus. Ensi kerran kaikki luokat ottivat saman asenteen. Intia oli löytänyt itsensä.