Rauhallisuus oli ollut melkein yleinen. Delhissä ainoastaan muodostui joitakin äkkiarvaamattomia kahakoita.[50] Gandhi lähti sinne teroittaakseen kansalle sen velvollisuuksia. Mutta hallitus vangitutti hänet matkalla ja saattoi takaisin Bombayhin. Huhu vangitsemisesta nostatti Punjabissa kansanmeteleitä. Amritsarissa oli ryöstöjä ja muutamia murhia. Kenraali Dyer saapui joukkoinensa yöllä vasten elokuun 11:ttä päivää ja valtasi kaupungin. Kaikki oli saatettu järjestykseen. 13 p:nä oli suuri hindulainen juhlapäivä. Kansanjoukko lähti kokouksen paikkaan nimeltä Jallianwalla Bagh. Kokous oli rauhallinen, ja mukana oli paljon naisia ja lapsia. Kenraali Dyer oli edellisenä yönä kieltänyt kaikki kokoukset; mutta kukaan ei vielä tietänyt kiellosta. Kenraali tuli kuularuiskujen kera Jallianwalla Baghiin. Ei mitään kehoitusta annettu. Kolmekymmentä sekuntia joukkojen saapumisen jälkeen avattiin tuli puolustusta vailla olevaa joukkoa vastaan; se kesti kymmenen minuuttia, kunnes ampumavarat loppuivat. Paikkaa ympäröivät korkeat muurit; pako oli mahdoton. Viisi- tai kuusisataa hindua sai surmansa, vielä useampi haavoittui. Ei välitetty mitään kuolleista eikä haavoittuneista. Maassa julkaistiin sotalaki. Terrorihallitus riehui Punjabissa. Nähtiin lentokoneista heitettävän pommeja aseettomien joukkojen keskuuteen. Kaikkein kunnioitettavimpia kansalaisia raahattiin sotaoikeuksien eteen, piestiin, pakotettiin vatsallaan ryömimään ja asetettiin häpeällisten nöyryytyksien alaisiksi. Olisi voinut sanoa, että hulluuden tuuli puhalsi yli englantilaisten valtaherrain. Oli kuin Intian julistaman »Pois väkivalta»-lain ensimmäinen vaikutus olisi ollut omiaan saattamaan Euroopan väkivaltaiset vihan vimmaan, suorastaan raivoon. Gandhi oli tästä tietoinen. Hän ei ollut luvannut viedä kansaansa voittoon valkeata tietä myöten. Hän oli sille luvannut verisen tien. Ja Jallianwalla Baghin päivä oli vain kastepäivä…
»Meidän on oltava valmiit tasapainoa menettämättä näkemään», hän sanoo heille, »ei tuhannen miehen ja viattoman naisen murhaa, vaan monien tuhansien, ennenkuin Intia saavuttaa maailmassa arvon, jota ei koskaan tulla siltä viemään… Pitäköön jokainen hirttämistä tavallisena elämänasiana!…
Sotasensuurin onnistui muutamien kuukausien ajan estää Punjabin kauhuja tulemasta muualla tunnetuiksi.[51] Mutta kun huhu tästä levisi Intiassa, suuttumuksen aalto kulki läpi maan; ja Englanti itse vavahti. Eräs komissioni aloitti tutkimuksen, jota johti lordi Hunter. Samalla kertaa Intian kansalliskongressi muodosti alikomissionin ryhtyäkseen vastatutkimukseen. Hallituksen silminnähtävä tarkoitus olisi ollut —kaikki älykkäät englantilaiset ymmärsivät sen — rangaista ankarasti Amritsarin verilöylyyn syypäitä. Gandhi ei vaatinut edes niin paljoa. Ihailtavana sovittelevaisuudessaan hän kieltäytyi vaatimasta rangaistusta kenraali Dyerille ja monille syyllisille upseereille, saattaen heidät kuitenkin häpeään. Hän ei halunnut kostoa. Hän ei tuntenut vihaa… »Ihminen ei voi tuntea vihaa hullua kohtaan. Mutta hullulta täytyy ottaa pois keinot tehdä pahaa.»… Hän vaati ainoastaan Dyerin poiskutsumista. Mutta quos vult perdere… Ennen tutkimuksen päättymistä Intian hallitus kiirehti viemään läpi vahingonkorvauslain (Indemnity Act) suojellakseen virkamiehiä; eikä rikollisia upseereita ainoastaan jätetty paikalleen, vaan suorastaan palkittiin.
Intia eli näitä järkyttäviä kohtaloita, kun toinen edellistä vielä paljon vakavampi asia, englantilaisen hallituksen tekemä juhlallisten sitoumusten loukkaus, todellakin murskasi täydellisesti lopunkin luottamuksen, mikä maalla vielä voi olla eurooppalaisten rehellisyyteen, ja aukaisi padot suurelle vallankumoukselle.
Euroopan sota oli asettanut Intian moslemeille ankaran omantunnon-ongelman. Heidän kantansa oli osittain lojaalisuutta valtakuntaa kohtaan ja osittain uskollisuutta uskontonsa päämiestä kohtaan. He olivat päättäneet vasta sitten käydä taisteluun Englannin puolesta, kun olivat saaneet siltä lupauksen, ettei se hyökkäisi sulttaanin tai kalifin ylivaltaa vastaan. Moslemien yleinen mielipide vaati, että turkkilaisille jäisi Euroopan Turkki ja että sulttaani säilyttäisi islamin pyhien paikkojen kaitsijana ylilääniherruuden Arabiassa (siten kuin sen olivat määritelleet oppineet moslemit) ulkoalueineen Mesopotamiassa, Syyriassa ja Palestiinassa. Lloyd George ja Intian varakuningas olivat tehneet muodolliset sitoumukset. Sodan loputtua ei näistä sitoumuksista jäänyt mitään. Kesän 1919 kuluessa Intian moslemit, huolestuneina musertavasta rauhasta, alkoivat napista; ja tämä oli alkuna Khilafatin (Kalifatin) kiihtymiseen.
Se alkoi lokakuun 17 p:nä 1919 (Khilafat Day) mahtavalla rauhan mielenosoituksella, jota seurasi kuukausi senjälkeen (marraskuun 24 p:nä) koko Intian Khilafatin konferenssi Delhissä. Gandhi johti sitä. Nopealla silmällään hän oli heti havainnut moslemien asian sopivimmaksi välikappaleeksi Intian yhteyttämistyössä. Se oli suuri tehtävä. Englantilaiset olivat aina ylläpitäneet hindujen ja moslemien välistä luonnollista vihaa; ja Gandhi heitä suorastaan syyttää siitä, että he ovat tämän vihan suuressa määrin luoneetkin. Joka tapauksessa he eivät olleet tehneet mitään sen vähentämiseksi. Molemmat uskonnot kiihottivat lapsellisesti toisiaan. Hindut eivät laiminlyöneet laulaa kulkiessaan ohi moskeiain, jommoisissa tapauksissa hiljaisuus on sääntönä. Ja moslemeille tuotti huvia haavoittaa hinduja ivaamalla heidän lehmänpalvontaansa. Tästä seurasi riitoja ja jatkuvia tappeluita, jotka ylläpitivät äreyttä. Kumpikaan kansa ei sopinut yhteistyöhön; keskinäiset avioliitot ja ateriat olivat kielletyt. Intian hallitus nukkui varmana tästä ikuisesta jaosta. Gandhin ääni hänen julistaessaan yhteyttä Khilafatin konferenssissa herätti sen äkkiä valveille. Vilpittömän jalomielisesti — ja sitä tehokkaammin — Gandhi selitti, että hindujen tuli olla yhtä mieltä muhamettilaisten kanssa moslemi-asiassa.
»Hinduja, parseja, kristityitä tai juutalaisia», sanoo hän, »ketä lienemmekin, jos haluamme elää yhtenä kansallisuutena, niin kaikkien edun tulee olla jokaisen etu. Ainoa arvostelu, mikä tulee kysymykseen, on, onko asia oikea.»
Muhamettilaisten veri oli jo sekoittunut hindujen vereen Amritsarin verilöyly-kentällä. Nyt tuli sinetöidä liitto. Liitto ilman ehtoja. Moslemit olivat Intian kansan rohkein aines. He juuri ensimmäisinä päättivät tässä Khilafatin konferenssissa kieltäytyä yhteistoiminnasta hallituksen kanssa, elleivät saisi tahtoaan läpi. Gandhi hyväksyi heidän päätöksensä. Hän kieltäytyi kuitenkin, uskollisena sovitteluaatteelleen, vieromasta englantilaisia kauppatavaroita, koska hän tässä asiassa näki samalla koston ja heikkouden merkin. Toinen Khilafatin konferenssi Amritsarissa joulukuun lopulla 1919 päätti lähettää Eurooppaan edustajansa viemään varakuninkaalle uhkavaatimuksen sen tapauksen varalta, että rauha olisi Intian toivomusten vastainen. Kolmas konferenssi Bombayssa, helmikuussa 1920, julkaisi moslemien manifestin, joka suomi englantilaista politiikkaa ja ennusti ukkosta.
Gandhi näki sen lähestyvän, joskaan ei vaikuttanut sen puhkeamiseen, päinvastoin koetti kaikin mokomin estää sitä.
Näytti siltä, että Englannissa viimeinkin ymmärrettiin vaara. Myöhästynein myönnytyksin koetettiin sitä torjua. Asiakirja Intian reformista, perustana Montagu-Chelmsfordin tiedonannot, myönsi Intian kansalle lisää valtaa ja vastuunalaisuutta niin keskushallituksessa kuin maaseutuhallinnoissakin. Kuningas antoi julistuksella joulukuun 24 p:ltä 1919 siihen suostumuksensa, kehoitti Intian kansaa ja virkamiehiä toimimaan yhdessä asian hyväksi ja käski varakuningasta vapauttamaan poliittiset vangit. Aina jalomielisyydelle altis Gandhi näytti liikutetulta ja nähden näissä toimenpiteissä tavallaan Englannin salaisen sitoumuksen tehdä oikeutta Intialle hän neuvoi hyväksymään parannukset; hän arvioi ne kyllä epätäydellisiksi, mutta luuli niiden voivan olla lähtökohtana laajempiin laillisiin valloituksiin ja kehoitti siis niihin vilpittömästi yhtymään. Vilkkaiden väittelyiden jälkeen hänen mielipiteensä pääsi voitolle koko Intian kansalliskongressissa.