Elokuun 1 p:nä 1920 hän antaa merkin kapinaan kuuluisalla kirjeellä varakuninkaalle. Hän lähettää tälle takaisin kunniamerkkinsä ja -kirjansa.
»Lähetän alakuloisena takaisin», hän sanoo, »kultaisen Kaisar-i-Hind -mitalin, jonka sain ihmisystävällisestä työstäni Etelä-Afrikassa, hindulaisen vapaaehtoisen ambulanssijoukon upseerina v. 1906 saamani Zulu-sodan mitalin, sekä Buurisodan mitalin, jonka sain intialaisen paarinkantajoukon apuylitarkastajana vuosina 1899-1900… »Mutta», hän jatkaa muistutettuaan Punjabin tapahtumista ja Khilafat-liikkeen alkusyistä, »en voi säilyttää kunnioitusta enempää kuin kiintymystäkään hallitusta kohtaan, jota saastuttaa tällainen moraalittomuus ja tällaiset väärinkäytökset… Hallitus on saatava katumaan… Olen tehostanut »Pois yhteistoimintaa», joka sallii kansalaiselle vapauden olla eri mieltä hallituksen kanssa ja oikeuttaa hänet painostamaan sitä ilman väkivaltaa.» Ja Gandhi lausuu toivomuksen, että varakuningas korjaisi epäkohdat neuvoteltuaan kansan tunnettujen johtajien kanssa.
Gandhin neuvoa seurattiin heti. Sadat virkamiehet jättivät erohakemuksensa. Tuhannet ylioppilaat vetäytyivät pois yliopistoista. Oikeusistuimet tyhjenivät. Koulut jäivät autioiksi. Koko Intian kongressi kokoontuneena erikoisistuntoon Kalkuttaan syyskuun alussa hyväksyi valtavalla enemmistöllä Gandhin päätökset. Ystävänsä Maulana Šaukat Alin kera Gandhi kulki halki maan ihastushuutojen kaikuessa.
Gandhi ei koskaan ole selvemmin osoittautunut miljoonain ihmisten herraksi kuin tänä ensimmäisenä toimintavuotenaan. Hänen täytyi pitää ohjissa väkivaltaisuutta, joka odotti vain hyökkäyksen hetkeä. Häntä kauhistutti etenkin kansanjoukon anarkinen väkivaltaisuus. Hän ei löydä kyllin kovia sanoja suomiakseen »mobokratiaa» (roskajoukkovaltaa),[53] joka hänestä näytti Intian pahimmalta vaaralta. Hän inhoo sotaa, mutta pitää sitä sittenkin Calibanin vimmaa parempana. — »Jos Intia turvautuu väkivaltaan, ryhtyköön se sitten kurin ohjaamaan väkivaltaan, sotaan! Ei missään tapauksessa roskavaltaan!» Hän epäilee tavallisia iloisia, räyhääviä, mutta hämärään vivahtavia mielenosoituksia, joista ei koskaan tiedä, seuraako niistä mielettömyyksiä ja tihutöitä. »Tästä kaaoksesta täytyy saada nousemaan järjestys. Täytyy lukea rahvaalle sen oma laki.» Ja tämä tarkkasilmäinen mystikko, jonka väkevä käytännöllinen äly ei ole huonompi suurten eurooppalaisten mystikkojemme älyä, mystikkojen, jotka ovat järjestöjen luojia ja sielujen valtiaita, antaa ylen tarkkoja sääntöjä kansanjoukon mielenilmaisujen virran kanavoimiseksi.
»Meidän suuri virheemme on se», hän sanoo, »että olemme laiminlyöneet musiikin. Musiikki merkitsee rytmiä ja järjestystä. Pahaksi onneksi on se Intiassa jäänyt pienen ryhmän erikoisomaisuudeksi. Sitä ei ole kansallistutettu. Syvät rivit olisi pantava laulamaan kansallislauluja. Saapukoot suuret soittotaiteilijat kaikkiin kongresseihin opettamaan syvien rivien musiikkia. Mikään ei ole sen helpompaa kuin taivuttaa rahvas, jolla ei ole omaa selvää tahtoa…»
Seuraa sitten säädösluettelo:
1:o Ei pidä hyväksyä osanottajiksi suuriin kokouksiin nousukasvapaaehtoisia. On asetettava johtoon kaikkein koetelluimmat; 2:o on annettava jokaiselle vapaaehtoiselle pieni yleinen ohjekirja; 3:o on sovittava kokoontumiskutsuvihellyksistä vapaaehtoisten kesken; 4:o on käskettävä joukon tottelemaan vapaaehtoisia ilman vastaväitteitä; 5:o on sovittava kansallisista huudoista ja määrätyistä hetkistä, jolloin ne päästetään; sääntöä vastaan ei saa rikkoa; 6:o on vaadittava kansaa järjestäytymään riveihin siten, että ajoneuvojen kulkutie on vapaa; kiellettävä siltä pääsy rautatieasemille; on kiellettävä sitä kuljettamasta pieniä lapsia väentungoksiin… j.n.e.
Lyhyesti, Gandhista tulee näiden ihmisvaltamerien orkesterinjohtaja.
»Kansan ankarin tehtävä on pitää kurissa mielenosoituksiaan».
Kansa haluaa väkivaltaa vain ajoittain, tai paremminkin, se ei tiedä mitä tahtoo, se antautuu ristiriitaisten kiihtymysten äkillisiin puuskauksiin. Mutta yksi osa hindulaista valiojoukkoa haluaa tahallansa väkivaltaa; se ei ymmärrä Gandhin ajatusta, kaikkein vähimmin hänen valtiollista voimaansa. Gandhi saa nimettömiä kirjeitä, joissa häntä pyydetään olemaan vastustamatta väkivaltaa, tai joissa — (suurin loukkaus!) — ilmenee sellainen kyynillinen usko, että hänen sanansa ovat vain teeskentelyä vihollisen pettämiseksi, ja joissa häntä ahdistetaan antamaan taistelumerkki. Gandhi vastaa tuimasti. Hän väittelee kiivaasti. Hyvin kauniissa kirjoitelmissa hän taistelee »kalpaoppia vastaan». Hän kumoaa väitteen, että hindulaisten pyhät kirjat ja Koraani hyväksyisivät väkivallan. Väkivalta ei ole minkään uskonnon credo. Jeesus on passiivisen vastarinnan ruhtinas. Bhagavad Gîtâ ei opeta väkivaltaa, mutta kylläkin velvollisuuden täyttämistä hengenkin uhalla.[54] »Ihmisellä ei ole voimaa luoda, hänellä ei siis ole oikeutta hävittääkään…» On rakastettava sitäkin, joka tekee pahaa; tämä ei merkitse sitä, että olisi siedettävä pahaa. Gandhi hoitaisi kenraali Dyeria tämän mahdollisesti sairastuessa. Mutta jos hänen oma poikansa viettäisi häpeällistä elämää, »minun rakkauteni vaatisi», hän kirjoittaa, »minua häneltä epäämään ylläpidon, vaikka se merkitsisikin hänen kuolemaansa.» Ihmisellä ei ole oikeutta pakottaa pahaa ihmistä väkivoimalla. Mutta hänellä on velvollisuus häntä vastustaa eroten hänestä millä hinnalla tahansa. Ja vihollisen katuessa hänelle on avattava syli.