Samalla kuin hän hillitsee väkivaltaisia, hän rohkaisee epäröiviä. Hän tukee niitä, jotka arkailevat ryhtyä suoranaiseen tekoon:

»Ei mitään maailmassa ole saavutettu ilman suoranaista tekoa. Olen hyljännyt sanat passiivinen vastarinta niiden riittämättömyyden takia… Juuri suoranainen teko muutti Etelä-Afrikassa kenraali Smutsin mielen… Mikä on suurin yhteisymmärrys, jonka Kristus ja Buddha ovat toteuttaneet? Se on voiman ja lempeyden yhteistyö. Buddha on vienyt sodan vihollisleiriin, hän on pannut polvilleen julkean pappissäädyn. Kristus on ajanut temppelistä myyjät, hän on suominut tekopyhiä ja farisealaisia … Se on suoraa, mitä kiihkeintä toimintaa… Ja samalla on heidän tekojensa takana ääretön lempeys…

Hän vetoaa myöskin englantilaisten sydämeen ja järkeen. Hän kutsuu heitä »rakkaiksi ystäviksi»; hän muistuttaa heille olleensa kolmekymmentä vuotta heidän uskollisena seuralaisenaan; hän pyytää heitä oikaisemaan hallituksensa kierouksia. »Sen kavaluus on murskannut uskoni siihen. Mutta minä uskon vielä englantilaiseen miehuuteen. Intia voi teille panna vastapainoksi nyt ainoastaan siveellisen miehuuden. »Pois yhteistoiminta» on itsensä uhrausta. Minä haluan teidät voittaa kärsimyksilläni…»

Hänen neljä- tai viisikuukautisella kamppailullansa ei ollut tarkoituksena ainoastaan halvaannuttaa Englannin hallitus olemalla mitään hyväksymättä, vaan myös järjestää uusi, itse itseään tyydyttämään kykenevä Intia, joka voisi luoda itselleen sekä aineellisesti että siveellisesti riippumattoman olemassaolon. Ensimmäinen kohta oli sen taloudellisen riippumattomuuden varmentaminen. Tätä Gandhi kutsuu Swadešiksi (tai paremminkin, se on sanan eri merkityksistä vastaavin ja käytännöllisin).

Nähtävästi Intian täytyi oppia kieltäytymään useista aineellisista mukavuuksista, hyväksymään vaikerruksitta monta epäkohtaa. Terveellinen kuri. Tarpeellinen hygienia. Kansan terveys löytäisi siitä hyödyn yhtä hyvin kuin siveellisen lakinsa. Ennen kaikkea täytyi Intialta poistaa »juomien kirous», muodostaa raittiusseuroja, vieroa Euroopan viinejä, saada myyjät kieltäytymään veroistaan.[55] Intia ymmärsi Mahatman äänen. Raittiusaalto kulki yli maan, ja Gandhin täytyi asettua väliin, ettei kansanjoukko väkisinkin salpaisi ja ryöstäisi puoteja. Sillä »ei ole luvallista tehdä väkisin ihmisiä puhtaiksi.»

Mutta jos olikin suhteellisesti helppoa poistaa juomisen maanvaiva, oli muuten vaikeata varmentaa Intian elinmahdollisuudet. Millä se ravitsisi itseään? Miten se pukeutuisi hyljättyään eurooppalaiset tuotteet? Gandhin ohje on äärimmäisen yksinkertainen, siinä ilmenevät hänen henkensä keskiaikaiset pyrkimykset; hän toivoo, että kaikissa Intian perheissä otettaisiin jälleen käytäntöön kotoinen vanha rukkiteollisuus (rukki — charkâ.)

On voitu kääntää pilkaksi tämän yhteiskuntakysymyksen patriarkaalinen ratkaisu.[56] Mutta on pyrittävä ymmärtämään Intian erikoisia olosuhteita ja sitä erikoista merkitystä, minkä Gandhi antaa charkâlle. Hän ei ole koskaan väittänyt kehruuta riittäväksi elinkeinoksi, paitsi aivan köyhille, mutta se menestyisi maanviljelyksen haarateollisuutena tämän ollessa seisauksissa. Kysymys ei ole teoreettinen; se on kipeä ja ylen tärkeä: 80 % Intian väestöstä on maanviljelijöitä, jotka eivät toimi neljänä kuukautena vuodessa. Kymmenes osa kansasta on tavallisesti nälkiintynyt. Keskiluokka ei saa riittävästi ravintoa. Englanti ei ole tehnyt mitään parantaakseen tätä tilaa; se on sitä huomattavasti huonontanut. Englantilaiset yhtymät ovat hävittäneet paikallisen teollisuuden, imeneet Intian varat ja keinotelleet siltä vuosittain kuusikymmentä miljoonaa rupia. Intia, joka valmistaa kaiken tarvitsemansa puuvillan, vie sitä ulos miljoonia paaleja Japaniin ja Lancašireen, josta se palaa valmistettuna kalikoona. Todennäköisesti sen täytyy oppia tulemaan toimeen ilman perikatoon vieviä ulkomaisia palveluksia ja järjestämään viipymättä omat työpajansa; sen on mitä pikimmin löydettävä joku keino hankia jokaiselle työtä ja elatusta! Muuten, kaikkein nopein ja taloudellisin on olkimökin teollisuus, hindujen vanha kehruu- ja kutomateollisuus. Ei ole kysymys siitä, että pantaisiin kutomaan työssä olevia ja hyvin ansaitsevia maanviljelystyöläisiä, vaan sekä joutilaita ja kulkureita että naisia ja lapsia ynnä kaikkia hinduja joutohetkinään. Gandhi määrää siis: 1:o. On vierottava ulkolaisia kankaita; 2:o on kehitettävä ja levitettävä helppoa kehruuopetusta; 3:o on sitouduttava käyttämään vain kotona kehrättyjä ja kudottuja kankaita. Hän uhrautuu tälle propagandalle väsymättömän hehkuvasti. Hän toivoo, että koko Intia pitäisi kehruuta velvollisuutenaan, että sitä opittaisiin koulussa, että köyhät lapset maksaisivat oppinsa rukkitunneilla, että jokainen, mies tai nainen, sillä tekisi tunnin hyväntekeväisyyttä päivittäin. Hän menee mitä tärkeimpiin yksityiskohtiin, antaa teknillisiä neuvoja puuvillan, langan eri kudontatapojen suhteen, käytännöllisiä neuvoja kutojille, ostajille, perheenisille, koululaisille; hän osoittaa numeroilla, miten pienellä pääomalla voi järjestämällä Swadeši-puodin (hindutyön tuotteiden kauppa) saavuttaa 10 %:n voitot j.n.e. Hän käy runolliseksi ylistäessään »rukkimusiikkia», Intian vanhinta musiikkia, sitä, millä itseänsä huvitti Kabir, kutojarunoilija, ja Aureng-Geb, suuri hallitsija, joka itse valmisti lakkinsa… Hänen onnistui sytyttää yleinen mielipide. Bombayssä vallasnaiset ryhtyvät rukkitöihin. Hindut ja moslemit tekevät lupauksen kantaa vain kansallisia kankaita. Muoti innostuu khaddarista ja khadista, joiden hyvän maun tunnustaa itse Rabindranath Tagorekin. Tilauksia tulvii; niitä tulee aina Belutšistanista ja Adenista saakka.

Innostus meni liian pitkälle, kun oli kysymys ulkolaisten kankaitten vieromisesta. Gandhikin, niin itsensä herra kuin hän tavallisesti onkin, näyttää menettäneen harkitsemiskykynsä. Hän määräsi kankaat poltettaviksi orjuuden vertauskuvinapa Bombayssa nähtiin elokuussa 1921, kuten Savonarolan aikaan Christo regnante, hovitorilla rovioita, joissa perheiden loistavia kankaita hävitettiin tulella keskellä meluavaa iloa. Eräs Intian englantilaisia jalomielisiä miehiä C.—F. Andrews, Tagoren ystävä, kirjoitti ihailemallensa Gandhille hehkuvan kirjeen valittaen, että nämä kankaat oli poltettu sen sijaan että ne olisi annettu köyhille, ja että vedottiin heimon huonoihin vaistoihin. Hän nousee tätä natsionalismia vastaan, joka on eräs laji väkivaltaa; hän ei voi sietää, että hävityksestä tehdään jonkinlainen uskonto; hävittää työn hedelmä on rikos. Andrews, joka ensinnä oli hyväksynyt Gandhin parannukset, epäilee nyt käyttääkö khaddaria. Näiden rovioiden näkeminen järkytti hänen uskoaan Mâhatmâ'an. Mutta Gandhi, joka julkaisee hänen kirjeensä ja vastaa siihen lempeästi, liikutettuna tästä tuskaisen sydämen vuodatuksesta, selittää, ettei hän mitään kadu. Hänellä ei ole minkäänlaista vihamielistä tunnetta mitään kansaa kohtaan eikä hän tahdo kaikkien vieraiden esineiden hävitystä, vain niiden, joiden turmiollisuus on ilmeinen. Englantilaiset kangastavarat ovat saattaneet perikatoon miljoonia intialaisia; moni on vaipunut paarian tai palkkasoturin luokkaan, vaimon joutuessa yleiseksi naiseksi. Ei voi syntiä tekemättä käyttää näitä rikollisia kankaita. Intia on liian taipuvainen vihaamaan englantilaisia kiskojiaan. Gandhi kätkee vihansa ja siirtää sen ihmisistä asioihin. Syyllisiä eivät ole ainoastaan englantilaiset, jotka ovat myyneet kankaitaan, vaan myöskin intialaiset, jotka ovat niitä ostaneet. Ei polteta vihasta, vaan katumuksesta. Se on välttämätön kirurginen toimenpide. Ja olisi sopimatonta antaa näitä häväistyjä kankaita köyhille, koska heilläkin on kunniansa.

Aineellisen elämän vapauttaminen ulkomaisesta orjuutuksesta ei olisi vielä mitään. Tulee vapauttaa henki. Gandhi toivoi maansa pudistavan yltään eurooppalaisen kulttuurin ikeen; ja hänen ylpeimpiä pyrkimyksiään oli laskea perusteet tosi-intialaiselle kasvatukselle.

* * * * *