Rajat ylitettiin pian, mutta sen teki hallitus itse. Liike alkoi huolestuttavasti laajentua. Jo joulukuussa 1920 sattui poikkeuksellisen vakava tapaus. Väkivaltaa kaihtava »Pois yhteistoiminta» -liike oli tähän saakka ollut vain väliaikaista koetaktiikkaa; ja hallitus eli toiveissa, että yleinen intialaiskokous loppuvuoden istunnossa sen kumoaisi. Mutta koko Intian kansallinen kongressi, kokoontuneena Nagpuriin, liitti sen päinvastoin perustuslakiin lain ensimmäisenä artikkelina:
I Artikkeli. »Kansallisen kongressin tehtävä on saavuttaa Intian kansalle Swarâj (Home Rule) kaikin rauhallisin ja laillisin keinoin.»
Se vahvisti »Pois yhteistoiminta» -liikkeen hyväksi toimitetun äänestyksen, jonka oli suorittanut erikoinen istunto syyskuussa 1920, ja se laajensi sen henkeä alleviivaten »Pois väkivalta» -liikkeen perusajatusta; se osoitti, miten välttämätön oli maan eri ainesten yhteisymmärrys voiton saamiseen, ja ylisti hindulais-moslemilaista yhteyttä, vielä enemmän etuoikeutettujen ja sorrettujen luokkien lähentymistä. Se toi ennen kaikkea perustuslakiin oleellisia muutoksia, jotka vakiinnuttivat ratkaisevasti Intian kaikkien puolueiden edustussäännöt.[60]
Kongressi ei salannut ollenkaan sitä, että silloinen »Pois yhteistoiminta» oli vasta ensimmäinen aste alkavassa taistelussa.
Se ilmoitti, että täydellinen kieltäytyminen yhteydestä hallituksen kanssa ja verojen maksusta astuisi voimaan myöhemmin määrättävänä hetkenä. Valmistaakseen odotellessa maata siihen laajennettiin »boikottausta», rohkaistiin Intian kehruuteollisuutta, vedottiin ylioppilaihin, vanhempiin, maistraatteihin; heitä pyydettiin mitä suurimmalla innolla levittämään »Pois yhteistoiminta» -mielialaa. Ne, jotka kieltäytyisivät tottelemasta Kongressin määräyksiä, suljettaisiin pois julkisesta elämästä.
Tämä merkitsi valtakunnan hyväksymistä valtakunnassa, todellisen Intian valtakunnan hyväksymistä brittiläisen hallituksen nähden. Tämä ei voinut enää jäädä toimettomaksi. Täytyi joko hieroa sovintoa tai taistella vastaan. Vähäisellä sovittavalla mielellä yhteisymmärrys olisi vielä ollut mahdollinen. Kongressi oli ilmoittanut saavuttavansa päämääränsä »liitossa Englannin kanssa, jos se siihen suostuisi, ellei, ilman sitä.» Kuten aina Euroopan politiikassa muita heimoja kohtaan, pääsi väkivalta voitolle. Etsittiin tekosyitä. Niitä ei puuttunut.
Huolimatta »Pois väkivalta» -aatteesta, jonka Gandhi ja kongressi olivat vahvistaneet, sattui eri paikoissa Intiaa ankaraa epäjärjestystä, jolla oli vain hyvin kaukainen suhde »pois yhteistoiminta» -liikkeeseen. Yhdistetyissä maakunnissa (Allahabad) oli maanviljelyslevottomuuksia, lampuotien kapinoita tilanomistajia vastaan; ja poliisi sekaantui niihin verisellä tavalla. Sitten Sikhien Akali-liike, alussa puhtaasti uskonnollinen, käytti »Pois yhteistoiminta» -aatteen toimintatapoja, ja lopulta liike vei kahdensadan Sikhin murhaan helmikuussa 1921. Ei voitu, rehellisesti ajatellen, saattaa Gandhia ja hänen oppilaitaan vastuunalaisiksi tästä kiihkoilun murhenäytelmästä. Mutta tilaisuus oli otollinen. Maaliskuun alussa 1921 alkoi puristus ja kasvoi kasvamistaan hamaan vuoden loppuun saakka. Se oli valinnut näyttämölle astuakseen tekosyyksi mielenosoitukset juomakauppiaita vastaan. Juoppous ja eurooppalainen sivistys eivät kulkeneet ensi kertaa parivaljakkona. »Pois yhteistoiminta» -liikkeen vapaaehtoiset järjestöt kiellettiin. Julkaistiin laki kapinallisia kokouksia vastaan. Eri maakunnissa saivat paikalliset poliisit täydet valtuudet murtaakseen liikkeen, jota nimitettiin vallankumoukselliseksi ja anarkistiseksi. Tuhansia intialaisia jo pidätettiin, ei annettu arvoa kunnioitetuille henkilöillekään. Luonnollisesti nämä toimenpiteet nostattivat meteleitä, ja siellä ja täällä oli poliisin ja kansanjoukon välillä taisteluita, tappoja, tulipaloja. Koko Intian Kongressin komitea, kokoontuneena Bezwadaan maaliskuun viimeisellä viikolla, pohti kysymystä, tuliko julistaa siviilitottelemattomuus. Harvinaisen tarkkanäköisestä se huomasi, ettei maa ollut vielä kyllin kypsä ja kuriin tottunut voidakseen tätä kaksiteräistä asetta käyttää; ja se päätti odottaa, ryhtyen eräänlaiseen siviili- ja rahalliseen liikekannallepanoon.
Gandhi ryhtyi entistä suuremmalla innolla sotaretkeensä Intian yhtenäisyyden, uskontojen, heimojen, puolueiden, kastien liiton puolesta. Hän vetosi rikkaisiin parseihin, tukkukauppiaihin, suurteollisuuden harjoittajiin ja enemmän tai vähemmän Rockefellerin hengen mukaisiin ihmisiin. — Hindulais-moslemilaista liittoa uhkasivat lakkaamatta ikivanhat ennakkoluulot, pelko, molemminpuolinen epäily. Hän uhrautuu asialle sieluineen, ruumiineen, haluamatta näiden kahden kansan välistä yhteensulamista, mahdotonta nykyhetkenä, eikä ollenkaan hänen toivomaansa. Sensijaan toivoi hän ystävyyden pohjalle rakennettua liittoa.[61]
Hänen korkein pyrkimyksensä oli saada liittää hindulaiseen yhteiskuntaan hyljätyt kansanluokat. Intohimoinen paariain oikeuksien takaisinvaatiminen, hänen inhon- ja tuskanhuutonsa tämän hirvittävän yhteiskunnallisen vääryyden johdosta riittäisivät saattamaan hänen nimensä kuolemattomaksi. Kärsimyksellä, minkä hänelle tuotti »hindulaisuuden häpeällisin häpeä», kuten hän sanoi, oli alkunsa lapsuuden mielenailahteluissa. Hän kertoo, että hänen pienenä ollessaan eräs paaria tuli hänen taloonsa karkeampia töitä tekemään; lasta kiellettiin koskemasta häneen ilman että heti peseytyi; hän ei sitä ollenkaan hyväksynyt ja kinaili vanhempainsa kanssa. Koulussa hän usein koski »halveksittuihin». Hänen äitinsä neuvoi häntä saastutuksesta pääsemiseksi sen jälkeen koskettamaan moslemia. Mutta kahdentoista vanhana hänen päätöksensä oli tehty. Hän vannoi omassa mielessään hävittävänsä tämän synnin Intian omaltatunnolta. Hän suunnitteli apua alennetuille veljilleen. Ei koskaan hänen henkensä ilmene vapaampana kuin silloin, kun hän palvelee heidän asiaansa. Tästä voi päättää, että hän olisi ollut valmis uhraamaan uskontonsakin, jos hänelle olisi todistettu, että »halveksiminen» oli yksi sen opinkappaleita. Ja tämä ainut vääryys selittää hänen silmissään kaiken sen, mitä intialaiset saavat kärsiä maailmassa…
»On vain ikuisen oikeuden palaamista se, että intialaiset ovat tulleet keisarikunnan paarioiksi. Peskööt intialaiset ensin verentahraamat kätensä… Koskemiskielto on alentanut Intian. Etelä-Afrikassa, itäisessä Afrikassa, Kanadassa intialaisia suorastaan on kohdeltu paarioina. Swarâj (Home Rule) on mahdoton, niin kauan kuin on olemassa paarioita. Intia on syypää. Englanti ei ole tehnyt mitään sen mustempaa. Ensimmäinen velvollisuus on suojella heikkoja ja olla loukkaamatta ihmisen omaatuntoa. Emme ole roistoja parempia hamaan siihen saakka kunnes olemme peseytyneet tästä synnistä. Swarâjin tulee olla oikeuden hallitsemista yli koko maan…»