Gandhi tahtoi, että kansallinen lakialaativa kokous parantaisi mitä pikimmin paaria-veljien kohtalon, että heille suotaisiin suuri joukko kouluja ja kaivoja — sillä yleisten kaivojen käyttö oli heiltä kielletty. — Mutta suo siellä, vetelä täällä … Hänen kärsimättömyytensä, joka ei salli hänen odottaa kädet ristissä, kunnes etuoikeutetut luokat ovat parantaneet vääryytensä, saattaa hänet paariain leiriin; hän asettuu heidän etunenäänsä, koettaa heitä ryhmittää. Hän tutkii heidän kanssaan eri toimintamuotoja: mitä voivat he? Vedota tässä asiassa Intian hallitukseen? Se merkitsisi orjuuden vaihtamista toiseen… Hyljätä hindulaisuus — (huomattakoon tämä suuren hinduuskovaisen ylevä rohkeus!) — ja kääntyä kristinuskoon tai muhamettilaisuuteen? Gandhi olisi valmis sitä ehdottamaan, jos hindulaisuus ja koskettamiskielto olisivat erottamattomat. Mutta hän on vakuutettu, että se on vain hindulaisuuden epäterve kasvannainen, joka täytyy poistaa. Paariain tulee siis järjestäytyä puolustautuakseen. Heillä olisi yksi keino; käyttää »pois yhteistoiminta» -asetta hindulaisuuttakin vastaan, lopettaen kaikki suhteet muihin hinduihin (tämän isänmaanystävän suussa ihmeellisen rohkea neuvo yhteiskunnalliseen kapinaan!). Mutta, Gandhi jatkaa, paariat eivät kykene mihinkään järjestäytymiseen, heillä ei ole johtajia. Yhtykööt he siis — se on ainoa keino, mikä heille jää — yleiseen intialaiseen »pois yhteistoiminta» -liikkeeseen, jonka ensimmäinen ehto on luokkien yhtyminen! Todellinen »pois yhteistoiminta» -aate on puhdistava uskonnollinen toimitus. Ei kukaan voi ottaa siihen osaa hylkäämällä paariat; hän rikkoisi siten raskaasti. Täten Gandhin onnistui sovittaa uskonto, isänmaa ja ihmisyys.
»Poljettujen» luokkien konferenssi (Suppressed Classes Conference), jota Gandhi johti Ahmedabadissa huhtikuun 13 ja 14 p:nä 1921, vihki juhlallisesti nämä ensimmäiset ryhmitysyritykset. Hän piti siellä yhden valtavimmista puheistaan. Hän ei tyydy julistamaan yhteiskunnallisen erilaisuuden lakkauttamista; hän odottaa paarioilta suuria asioita uudestisyntyneen Intian yhteiskunnallisessa elämässä; hän antaa heille takaisin luottamuksen itseensä; hän puhaltaa heihin polttavan toivon, joka häntä itseään elähdyttää. Hän on heissä huomannut, hän sanoo, suunnattomia salaisia mahdollisuuksia. Hän laskee »halveksittujen» viidessä kuukaudessa osaavan arvollaan saavuttaa oikean paikkansa intialaisessa suuressa perheessä.
Gandhia ilahdutti nähdä Intian heltyvän, kun vedottiin sen sydämeen, ja paariain vapauttaminen toteutui lukuisissa paikoissa.[62] Vangitsemisensa aattona Gandhi huolehti vielä tästä asiasta ja kertoili sen edistyksestä. Bramaanit uhrautuivat. Etuoikeutetut luokat antoivat liikuttavia esimerkkejä katumuksesta ja veljellisestä rakkaudesta. Gandhi mainitsee tapauksen nuoresta kahdeksantoistavuotisesta bramaanista, joka ryhtyi lakeijaksi elääkseen paariain kanssa.
Yhtä ylevämielisen innokkaasti Gandhi ajoi toista suurta asiaa — naisasiaa.
Sukupuolikysymys on erikoisen vakava Intiassa, jonka aistillisuus on ylitsevuotavan rikas, rasittava ja huonosti säännöstelty. Lapsiavioliitot ennen aikojaan tyhjentävät kansan ruumiilliset ja siveelliset voimat. Ajatusta painaa lihallinen kiusaus; vaimon arvoa se alentaa. Gandhi julkaisee hindunaisten valitukset siitä alentavasta tavasta, jolla kansallismieliset hindut heitä kohtelevat Hän pitää heidän valituksiansa oikeutettuina. Tässä on, hän sanoo, Intian haava, yhtä kipeä kuin »halveksiminen». Mutta hän lisää: koko maailma kärsii siitä. Kysymys on yleismaailmallinen.
Kuten paariakysymyksessäkin, hän odottaa tässä asiassa raskautettujen edistyvän paljon enemmän kuin rasittajien. Hän kääntyy naisten puoleen neuvoen heitä ensin herättämään kunnioitusta lakkaamalla pitämästä itseään miehen halujen esineenä. Ottakoot he päättävästi osaa julkiseen elämään, uskaltautukoot sen vaivoihin ja vaaroihin. Älkööt he ainoastaan kieltäytykö ylellisyydestään pois heittämällä ja polttamalla ulkolaiset kankaat, vaan jakakoot he kaikki miehen vaivat. Kalkutassa on jo vangittu korkea-arvoisia naisia. Se on hyvä. Kaukana siitä, että vaatisivat lievitystä kohteluun, kilpailkoot he päinvastoin miesten kanssa kestämisessä ja kieltäymyksessä! Tällä alalla nainen voi aina mennä miehen edelle. Älkööt he epäilkö mitään! Heikoinkin voi varjella kunniaansa. Riittää, että osaa kuolla.
Hän ei unohtanut langenneita sisariammekaan.[63] Hän kertoo keskusteluista, joita hänellä oli usean sadan heikäläisen kanssa Andrhan maakunnassa ja Barisalissa. Miten yksinkertaisen ylevästi hän puhuu heille ja he hänelle; he uskovat itsensä hänelle, kysyvät häneltä neuvoa! Hän etsii heille kunniallista ammattia, ehdottaa heille rukkia, he lupaavat ruveta sitä käyttämään jo seuraavana päivänä, jos heitä autetaan. — Ja kääntyen Intian miesten puoleen Gandhi muistuttaa heille naisen kunnioituksesta:
»Meidän vallankumouksessamme ei ole paikallaan tällainen synnillä leikkiminen. Swarâj merkitsee sitä, että pidämme kaikkia Intian asukkaita veljinä ja sisarina… Kunnioitus kaikkia kohtaan! Naissukupuoli ei ole heikko sukupuoli, se on jalompi näistä kahdesta, koska sillä on kyky uhrautua, hiljaa kärsiä, olla nöyrä, koska sillä on usko ja tunto. Naisen intuitio on usein voittanut miehen julkeasti itselleen omistavan ylemmän ymmärryksen…»
Hän löysi Intian naisissa — alkaen omasta vaimostaan — järkeviä apulaisia ja parhaita oppilaitaan.