Vuosi 1921 merkitsee Gandhin vaikutuksen korkeinta huippua. Hänellä on ääretön siveellinen voima; ja hänen itsensä sitä tavoittelematta pannaan hänen käsiinsä melkein rajaton valtiollinen mahti. Kansa uskoo häntä pyhimykseksi; hänestä tehdään maalauksia Šri-Krišnana.[64] Ja joulukuussa 1921 koko Intian Kongressi asettaa hänet täyteen arvovaltaan; hänellä on oikeus valita seuraajansa. Hän on Intian kansan kieltämätön johtaja. Hänestä riippuu, päästääkö vai ei valloilleen valtiollinen vallankumous ja luodako vaikkapa uskonnollinen uudistus.

Hän ei sitä tehnyt. Hän ei halunnut sitä. Siveellistä suuruuttako? Siveellistä arkuuttako? Ehkä molempaakin. Jokaiselle on vaikeata (etenkin toisenlaista sivistystä edustavalle ihmiselle) tunkeutua syvälle johonkin omaantuntoon, etenkin kun se on niin syvä ja herkkä kuin Gandhin. On vaikeata arvata tekojen pyörteessä, jotka tänä melskeisenä vuonna kuohuttivat Intiaa kaikin tavoin, onko perämiehen käsi aina ollut varma ja ohjannut jättiläislaivaa hairahtumatta, vapisematta. Mutta minä koetan sanoa sen, minkä luulen saaneeni ilmi tästä elävästä arvoituksesta, tätä nuorta miestä kohtaan tuntemallani suurella kunnioituksella ja vilpittömyydellä, minkä olen velkaa hänen vilpittömyydelleen.

* * * * *

Vaikka Gandhin valta olikin suuri, eivät sen käyttämisen vaarat olleet pienemmät. Sitä mukaa kuin julkinen toiminta laajeni ja värähdytti satoja miljoonia ihmisiä, tuli vaikeammaksi sitä ohjata ja säilyttää oma tasapaino tällä meuruavalla merellä. Oli yli-inhimillinen tehtävä säilyttää hengen hillintä ja samalla laajakatseisuus näiden irtipäässeiden, hillittömien joukkojen keskessä. Perämies, lempeä ja hurskas, rukoilee ja turvautuu Jumalaan. Mutta hänen kuulemaansa ääntä hämmentää myrsky. Kuulevatko muut sitä?

Seikka, mitä hänen vähimmin tarvitsee pelätä, on ylpeyden vaara. Ei mikään ihailu voi panna hänen päätään pyörälle. Se haavoittaa hänen nöyrää mieltään yhtä paljon kuin älyään. Ainutlaatuinen tapaus profeettain ja suurten mystikkojen historiassa on seikka, ettei hän ollenkaan näe näkyjä eikä ilmestyksiä eikä pyri sellaisia itselleen enempää kuin muillekaan uskottelemaan. Tahratonta vilpittömyyttä! Hänen järkensä ei lankea hurmioon eikä sydämensä turhamaisuuteen. Hän on ja pysyy samanlaisena kuin kaikki muut ihmiset… Ei, älköön häntä kutsuttako pyhimykseksi! Hän ei sitä halua. (Ja siksi hän juuri on pyhimys.)

»Hän kirjoittaa: sana Pyhä on pyyhittävä pois nykyisestä elämästä… Rukoilen kuten jokainen kunnon hindu, uskon meidän kaikkien voivan olla Jumalan lähettejä, mutta minulla ei ole ollut mitään erikoista Jumalan ilmestystä. Oma vahva uskoni on, että hän ilmestyy jokaiselle ihmisolennolle, mutta me suljemme korvamme sisäiseltä ääneltä… Minä pyrin olemaan vaatimaton työmies, vaatimaton Intian ja ihmisyyden palvelija (a humble servant of India and humanity…) Minulla ei ole mitään halua perustaa lahkoa. Olen todella siinä suhteessa liian kunnianhimoinen. En esitä uusia totuuksia. Koetan esittää ja seurata totuutta sellaisena kuin sen tunnen. Kylvän uutta valoa moniin vanhoihin totuuksiin.»

Itsensä suhteen hän on siis aina vaatimaton, kaikissa asioissa mitä tunnollisin, omasta kohdastaan mahdoton kaikkeen poikkeukselliseen niin hyvin intialaisena isänmaanystävänä kuin »pois yhteistoiminta» -aatteen pappina. Hän ei hyväksy mitään tyranniutta edes hyvän asian puolesta. »Ei pidä koskaan korvata hallituksen orjuutusta »pois yhteistoiminta» -aatteen miesten orjana olemisella. Hän kieltäytyy niinikään vertaamasta isänmaataan muihin isänmaihin, eikä hänen isänmaallisuutensa sulkeudu Intian rajojen sisälle. »Minun patriotismini sulaa ihmisyyteen. Olen patriootti, koska olen ihminen ja inhimillinen. En ole ahdasmielinen. En tekisi pahaa enempää Englannille kuin Saksallekaan palvellakseni Intiaa. Imperialismilla ei ole paikkaa elämänsuunnitelmassani… Patriootti on isänmaansa ystävä sitä vähemmin, mitä huonompi humanisti hän on.

Mutta ovatko hänen oppilaansa aina olleet yhtä pidättyväisiä? Mitä tulee hänen opistaan joidenkuiden muiden ohjatessa? Ja miten paljon kansa siitä hyötyy heidän välityksellään?

* * * * *

Kun Rabindranath Tagore monien vuosien matkustelun jälkeen palaa Euroopasta Intiaan elokuussa 1921, on hän hämmästynyt mielten muutoksesta. Hänen tuskansa ei näyttäytynyt vasta hänen palatessaan, se ilmeni jo monissa hänen Euroopasta intialaisille ystävilleen lähettämissään kirjeissä, joista useat julaistiin Modern Review'ssa.[65] On välttämätöntä pysähtyä tähän kahden suuren hengen erimielisyyteen, henkien, jotka kunnioittavat ja ihailevat toisiaan, mutta jotka ovat samalla niin kohtalokkaasti erotetut kuin on kreikkalainen viisas apostolista, Platon pyhästä Paavalista. Toisella puolen uskon ja laupeuden nero, joka haluaa olla uuden ihmisyyden hiiva. Toisella puolen taas älyn nero, vapaa, laajakatseinen ja selkeä, joka käsittää kaiken olemassaolevan kokonaisuuden.