Tagore on aina tunnustanut Gandhin pyhyyden; ja olen hänen kuullut siitä puhuvan kunnioituksella. Kun minä esitin Tolstoin olemusta Mahatmana, osoitti Tagore, kuinka paljon Gandhi oli tätä olemusta lähempänä ja hänen mielestään kirkkaamman valon ympäröimä — (ja minä myönnän tämän nyt, kun tunnen hänet paremmin) — sillä Gandhissa on kaikki luontoa, yksinkertaista, vaatimatonta ja puhdasta; ja hänen taistelujansa ympäröi tyyneys. Sensijaan Tolstoilla kaikki on ylpeätä kapinaa ylpeyttä vastaan, vihaa vihaa vastaan, intohimoa intohimoja vastaan, kaikki on väkivaltaa, itse väkivallan vierominenkin… Tagore kirjoitti Lontoosta huhtikuun 10 p:nä 1921: »Olemme kiitolliset Gandhille siitä, että hän antaa Intialle tilaisuuden todistaa uskon jumalaiseen henkeen ihmisessä vielä elävän.» Ja vaikkakin hän jo suhtautui varovaisesti Gandhin liikkeeseen lähtiessään Ranskasta paluumatkalle kotimaahan, oli hän halukas antamaan sille apuansa. Vieläpä muuan huomiota herättävä manifesti lokakuulta 1921, Totuuden vaatimus, jonka myöhemmin tähän lainaan ja joka vahvistaa välien katkeamisen, alkaa suurimmalla ylistyksellä, mitä koskaan Gandhista on kirjoitettu.
Omasta puolestaan Gandhi osoittaa Tagorelle syvää kunnioitusta ja koettaa eri mieltäkin ollessaan pysyttää sen. Tuntuu, että hänestä on työlästä ruveta väittelyihin Tagoren kanssa. Kun hyvät ystävät koettavat kiihoittaa taistelua kantelemalla eräitä yksityislaatuisia puheita, käskee Gandhi heitä vaikenemaan osoittaen, miten paljosta hänen on Tagorea kiittäminen.[66]
Mutta on kohtalokasta, että heidän henkinen eroavaisuutensa vahvistui. Kesästä 1920 alkaen Tagore oli valittanut sitä, että Gandhissa asuva ylitsevuotava rakkauden ja uskon voima suuntautui Tilakin kuoleman jälkeen politiikan palvelukseen. Varmasti Gandhi itse ei ollut siihen ryhtynyt sydämen ilolla; mutta Tilakin kuoltua Intia oli vailla poliittista johtajaa. Täytyi astua hänen tilalleen.
»Jos minun havaitaan ottavan osaa politiikkaan, sanoo hän nimenomaan hetkenä, jolloin hän siinä suhteessa ryhtyy ratkaisevaan päätökseen, teen sen ainoastaan sikäli, että nykyinen politiikka sieppaa meidät kuin käärme kiemuroihinsa… Koetan saada uskonnon leimaa politiikkaan.»
Mutta Tagore valitti tämän seikan tarpeellisuutta. Hän kirjoitti syyskuun 7 p:nä 1920:
»Koko se siveellinen into, jota Mahatma Gandhin elämä osoittaa ja jota maailman kaikkien ihmisten joukossa vain hän voi edustaa, on meille tarpeellinen. On raskas onnettomuus meidän maallemme, että niin kallisarvoinen aarre on asetettu politiikkamme hauraaseen laivaan ja heitetty kiihtyneiden vastasyytösten loppumattomaan aallokkoon, maallemme, jonka tehtävä on sielun tulella antaa uudelleen elämä kuolleille….
Henkisten voimiemme tuhlaus seikkailuihin, jotka siveellisen totuuden kannalta katsoen ovat kehnoja, on kovin surullista. On rikollista muuttaa siveellinen voima sokeaksi voimaksi.»[67]
»Pois yhteistoiminta»-sotaretken raikuvat alkutoitotukset, Khilafat-nimen sekä Punjabin rikosten Intiassa nostattama levottomuus olivat sanelleet Tagorelle nämä rivit. Hän pelkäsi niiden vaikutuksia heikkoon ja hysteerisen raivon puuskiin alttiiseen kansaan. Hän olisi tahtonut sen vieroittaa kostoajatuksista ja teoista, joita olisi mahdoton korjata, saada sen unohtamaan, mikä ei ollut autettavissa, haaveilemaan vain mitä suurimman isänmaan sielun rakentamista. Yhtä paljon kuin hän Gandhin ajatuksessa ja toiminnassa ihaili uhrautuvan hengen palavaa säteilyä (ja sen hän sanoo kirjeessään maaliskuun 2 p:ltä 1921, jonka myöhemmin esitän), yhtä paljon oli hänestä vastenmielinen se kielteinen aines, jonka uusi uskonto sisälsi, — »pois yhteistoiminta». Häntä kauhisti kaikki kielteinen! Ja tässä on hänellä tilaisuus verrata brahmalaisuuden positiivista ihannetta, elämänilojensa puhdistamista, täydelliseen luopumiseen, jota taas buddhalaisuuden kielteinen ihanne vaatii. Tähän tulee Gandhi vastaamaan, ettei hylkäämisen teho ole vähemmän tarpeellinen kuin hyväksymisen. Ihmisponnistuksessa on kumpaakin. Upanišadien viimeinen sana on kielteinen. Ja Brahman määrittelevät Upanišadien tekijät seuraavasti: Neti (Ei tätä). Intia oli liiaksi unohtanut taidon sanoa: »Ei!» Gandhi on sen sille uudelleen opettanut.
»Ennen kylvämistä on kitkettävä… temmattava pois paha.»
Mutta eikö Tagore halua mitään kitkeä? Hänen runollinen mietiskelynsä sopeutuu kaikkeen olevaan ja nauttii sen sopusoinnusta. Hän tuo sen ilmi lauseissa, jotka ovat nerokkaan kauniit, mutta äärimmäisen vapaat toiminnasta. Tämä on mielikuvilla leikkivän Natarajan tanssia: