»Koetan kaikin voimin sovittaa ajatustapani isänmaani yli kulkevaan kiihkoisan innostuksen tunnemyrskyn säveleen. Mutta miksi on olemuksessani tämä vastustuksen henki, vastoin voimakasta haluani välttää sitä? En löydä selvää vastausta, mutta alakuloisuuteni sumuun pilkistää hymy ja ääni sanoo: »Teidän paikkanne on lasten parissa, maailmojen rannikolla: siellä on rauhanne; ja siellä olen minä kanssanne.» Ja siksi olen äsken leikilläni keksinyt uusia rytmejä. Ne ovat vain tyhjiä, mutta iloisia siitä, että hetken virta on tuonut ne mukanaan; ne tanssivat auringossa ja nauravat kadotessaan. Mutta sillaikaa kuin huvittelen, koko luomus huvittelee: sillä eivätkö lehdet ja kukat ole loppumattomia kokeiluja rytmeillä? Eikö Jumalani ole aikojen ikuinen tuhlaaja? Hän heittää tähdet ja planeetat muutosten pyörteeseen; näkyväisyyden virralle hän heittää aikakausien mielikuvitustäydet paperiveneet. Kun minä häntä ahdistan ja häntä rukoilen sallimaan minun jäädä hänen pieneksi oppilaakseen ja hyväksymään muutamia tekemiäni pikku näperryksiä hänen ilolaivansa lastuiksi, hän hymyilee ja minä astelen hänen takanaan hänen takkinsa liepeeseen tarttuen… Mutta missä olen kansanjoukon keskellä, takaa työnnettynä, joka puolelta puserrettuna? Ja mikä on melu, joka minua ympäröi? Jos se on laulu, silloin voi sitarini siepata sen melodian, ja minä yhdyn kuoroon, sillä olenhan laulaja. Mutta jos se on valitusta, on ääneni tukahtunut ja olen itsekin turta. Olen koettanut kaikkina näinä päivinä korvaani heristäen keksiä siinä melodiaa: mutta »pois yhteistoiminta» -ajatus hirvittävine, helisevine vyöryineen, kasattuine uhkineen, kieltäymyksen-huutoineen ei minulle laula mistään. Ja minä ajattelen: »Jos ette voi kulkea yhtä jalkaa kansalaistenne kanssa heidän historiansa suuressa vaiheessa, varokaa sanomasta, että he ovat väärässä ja te itse oikeassa; jättäkää sotilaan osanne, palatkaa runoilijanurkkaanne ja olkaa valmiit ottamaan vastaan kansan iva ja epäsuosio!»[68]
Täten puhuisi joku Goethe — intialainen Goethe Bacchus. Ja näyttää siltä kuin tämä olisi hänen lopullinen mielipiteensä: runoilija jättäisi hyvästit kielteiselle toiminnalle ja kutoisi ympärilleen luomisilon lumokehän. — Mutta Tagore ei tee sittenkään näin, sillä hän kirjoittaa tästä: »kohtalo oli hänet valinnut ohjaamaan venettään juuri vasten virtaa!» Hän ei ollut ainoastaan runoilija; hän oli tällä hetkellä Aasian henkinen lähettiläs Euroopassa; ja hän palasi juuri pyytämästä tätä maanosaa liittoon perustaessaan yleismaailmallisen yliopiston Santiniketaniin.
»Mikä kohtalon iva, että juuri olen saarnannut merten tällä puolen Idän ja Lännen kulttuurien yhteistoimintaa samanaikaisesti kuin »pois yhteistoiminta» -aatetta saarnataan toisella puolen.»
»Pois yhteistoiminta» -aate loukkasi juuri hänen toimintaansa ja henkevää uskoaan: »Uskon todelliseen Idän ja Lännen liittoon.»
Se loukkasi hänen rikasta, maailman kaikkien kulttuurien ravitsemaa älyään.
»Kaikki ihmiskunnan kunnia on minun… Ihmisen ääretön personallisuus (kuten sanovat Upanišadit) voi toteutua vain kaikkien ihmissukukuntien suurenmoisessa sopusoinnussa… Rukoilen aina, että Intia edustaisi maailman kaikkien kansain yhteistoimintaa. Sille on yhteys totuus ja jakautuminen Mâyâ. Yhteys on jotain, mikä käsittää kaiken eikä siis ole saavutettavissa kieltämisen tietä… Nykyinen pyrkimys viedä meidän henkemme eroon Lännen hengestä on henkisen itsemurhan koe… Nykyaikaa on mahtavasti hallinnut Länsi. Se on ollut mahdollista vain siten, että Lännelle on tullut osaksi joku suuri ihmiselle tarkoitettu tehtävä. Meidän, Idän ihmisten, tulee siitä oppia… On epäilemättä epäkohta, ettemme pitkään aikaan ole olleet kosketuksessa oman kulttuurimme kanssa ja että Lännen kulttuuri on siksi vallannut meidän kulttuurimme oikean paikan… Mutta jos väitetään olevan pahasta jäädä kosketukseen sen kanssa, merkitsee se huonoimman lajisen nurkkakuntaisuuden rohkaisemista, nurkkakuntaisuuden, josta seuraa vain henkistä vajavaisuutta… Päivän kysymys on yleismaailmallinen. Ei yksikään kansa voi menestyä irtautumalla toisista. On joko pelastauduttava tai hävittävä yhdessä.»[69]
Kuten Goethe vuonna 1813 kieltäytyi vihaamasta ranskalaista sivistystä, ei Tagorekaan voi hyväksyä Lännen sivistyksen hylkäämistä. Ja vaikka tämä ei olisi ollutkaan Gandhin ajatus, tietää Tagore intialaisen natsionalismin nostettujen intohimojen antavan tämän sävyn sille. Hän pelkää tämän hengen barbarian tuloa:
»Ylioppilaat tuovat uhriantimensa — mille? Ei täydellisemmälle kasvatukselle, vaan »pois kasvatus» -aatteelle… Muistan, että Swadeši-liikkeen[70] ensi aikoina parvi nuoria ylioppilaita tuli minua tervehtimään; he sanoivat minulle siinä tapauksessa, että käskisin heitä jättämään koulunsa ja kolleegionsa, tottelevansa minua heti. Minä kielsin jyrkästi, ja he poistuivat vihaisina, epäillen äiti-isänmaani rakkauden vilpittömyyttä.»
Juuri näinä kevätpäivinä 1921, jolloin Tagore sai mielipahakseen kuulla, että Intiassa oli alettu vieroa englantilaisia tieteellisiä harrastuksia, hän sai itse Lontoossa kouraantuntuvan esimerkin tästä henkisestä natsionalismista; erään englantilaisen professorin, hänen ystävänsä Pearsonin luennolla intialaiset ylioppilaat ryhtyivät sopimattomiin mielenosoituksiin. Tagore pahastui. Eräässä kirjeessä Santiniketanin johtajalle hän suomii tätä huonoa suvaitsemattomuutta. Hän panee »pois yhteistoiminta» -liikkeen siitä vastuunalaiseksi. — Gandhi vastaa näihin soimauksiin.[71] Tehden huomautuksiaan Euroopan kirjallisen kasvatuksen siveellistä tasoa vastaan, jolla ei ole mitään yhteistä luonteen kasvatuksen kanssa ja jota voi syyttää siitä, että se on vienyt Intian nuorisolta sen miehuuden, hän tuomitsee tehdyt törkeydet ja panee vapaahenkisenä vastalauseen:
»En pidä siitä, että taloni olisi joka puolelta saarrettu ja ikkunani tukitut. Pidän siitä, että kaikkien maiden kulttuurien henki virtaa vapaasti asuntoni halki, mutta kieltäydyn sallimasta sen itseäni valloittaa. Uskontoni ei ole vankilauskontoa. Siinä on paikka pienimmällekin Jumalan luodulle. Sille on vain vierasta eri heimojen, uskontojen ja värien omahyväinen ylpeys.»