Ei riitä edes se, että kansan kaikki voimat toimivat yhdessä keskenään, niiden tulee olla yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa. »Intian herääminen on sidottu maailman heräämiseen». »Jokainen kansa, joka sulkeutuu itseensä, kulkee uuden aikakauden hengenvirtaa vastaan.» Ja Tagore, joka juuri on viettänyt useampia vuosia Euroopassa, haltioituu niiden miesten muistosta, joita hän oli siellä tavannut, niiden kunnon eurooppalaisten, jotka ovat vapauttaneet sydämensä natsionalismin kahleista uhratakseen sen koko ihmiskunnan palvelukseen, — maailmankaikkeuden kansalaisten vainottu vähemmistö, — cives totius orbis, — jotka hän laskee Sannyasinein joukkoon,»[72] niiden, jotka sielussaan ovat toteuttaneet ihmisten yhteyden…»
»Ja me, me tyytyisimme yksin lueskelemaan Kieltäymyksen rukousnauhaa, palaamaan lakkaamatta muiden vikoihin, valvomaan Swarâjin rakentamista vihan perusteille!… Kun aamurusko kutsuu lintua uuteen päivään, ei ruuan haku ole valtavin vaisto hänen herätessään. Hänen siipensä vastaavat väsymättä taivaiden kutsuun. Hänen kurkkunsa purkaa ilolauluja uudelle valolle. Uusi ihmisyys on meille lähettänyt kutsunsa. Vastatkoon henkemme omalla kielellään!… Ensimmäinen velvollisuutemme aamuruskossa on muistaa Sitä, joka on Yksi, jolla ei ole luokka- eikä värieroa ja joka erilaisten voimiensa avulla pitää sikäli kuin välttämättömyys vaatii huolia joka luokan tarpeista ja joka luokasta. Rukoilkaamme Sitä, joka antaa meille kaikille viisauden omaksua oikea ymmärtämystä.»[73]
Tämä kuninkaallinen puhe, korkeimpia, mitä mikään kansa on kuullut, tämä aurinkoinen runoelma on yläpuolella kaikkien ihmiskiistojen. Ja ainut arvostelu, minkä siitä voisi tehdä, on se, että se liikkuu ehkä liiankin korkealla. Se lienee totta vuosisatojen taustaa vastaan. Runoilijalintu, kotkan kokoinen pääsky (kuten Heine sanoi eräästä musiikkimme jättiläisestä), laulaa Ajan raunioilla. Hän elää ikuisuudessa. Mutta nykyhetki on kiireinen. Kiitävä hetki haluaa välitöntä vajanaistakin helpotusta katkeriin kärsimyksiinsä, — maksoi mitä maksoi! Ja tähän seikkaan Gandhin, jolta puuttuu Tagoren lentoa (tai joka ehkä Säälin Bôdhisattvana on siitä kieltäytynyt, elääkseen osattomien kanssa), on helppo vastata.
Hän tekee sen tällä kertaa intohimoisemmin kuin koskaan ennen tässä jalossa kiistassa. Hänen vastauksensa ei viivy; se ilmestyy lokakuun 13 p:nä Young Indiassa ja on pateettinen. Gandhi kiittää suurta vahtimiestä[74] siitä, että tämä varoittaa Intiaa erinäisistä vaaroista. Hän on samaa mieltä hänen kanssaan vapaan päättelemisen välttämättömyydestä:
»Ei tule antaa järkeänsä kenenkään säilytettäväksi. Sokea leväperäisyys on usein vahingollisempi kuin pakollinen alistuminen tyrannin piiskaan. Raakuuden orjasta on vielä toivoa; rakkauden orjasta ei ole.»
Tagore on hyvä vahti, joka ilmoittaa vihollisten, toisin sanoen ulkokultaisuuden, horroksen, suvaitsemattomuuden, tietämättömyyden, velttouden lähestymisestä. Mutta Gandhi ei myönnä Tagoren soimauksia oikeutetuiksi. Mahatma vetoaa aina järkeen. Ei ole, hän sanoo, ollenkaan totta, että Intiassa olisi sokeaa tottelevaisuutta. Jos maa on päättänyt ruveta käyttämään rukkia, on se tapahtunut pitkän ja uutteran ajattelun jälkeen. Tagore puhuu kärsivällisyydestä ja tyytyy kauniisiin lauluihin. Nyt on sota! Laskekoon runoilija lyyransa! Hän laulakoon perästäpäin. — »Talon liekehtiessä tulessa jokainen ottaa saavin sammuttaakseen tulipalon…»
»Kun ihmiset ympärilläni kuolevat ruoan puutteesta, niin on ainoa luvallinen toimeni ravita nälkiintyneitä… Intia on kuin talo tulessa. Intia kuolee nälkään, koska sillä ei ole työtä, joka sille tuottaisi ravintoa. Khulna kuolee nälkään… Ceded Districteissä on neljäs nälkäkausi. Orissa kärsii kestävää nälkää… Intia uupuu päivä päivältä yhä enemmän. Sen jäsenissä ei veri juuri ollenkaan enää kulje. Jollemme tätä käsitä, se kukistuu… Nälkiintyneelle ja toimettomalle kansalle uskaltaa Jumala ilmestyä ainoastaan työssä luvaten palkintona ruokaa. Jumala on luonut ihmisen ansaitsemaan työllään ravintonsa, ja hän on sanonut varkaiksi niitä, jotka työtä tekemättä syövät… Ajatelkaamme miljoonia ihmisolentoja, jotka nykyään ovat eläimiä alempana, ihmisiä, jotka ovat melkein kuolleita. Rukki on miljoonille kuoleville elämä. Nälkä se vie Intian rukin ääreen… Runoilija elää huomista varten ja tahtoisi meidän tekevän samoin. Hän esittää haltioituneille katseillemme kauniin maalauksen linnuista, jotka varhain aamulla laulavat ylistyslauluja tai lehahtavat lentoon. Nämä linnut ovat ravitut. Niillä on jokapäiväinen leipänsä ja ne lehahtavat lentoon levännein siivin, joiden veri yöllä on uudistunut. Mutta olen surukseni seurannut lintuja, joilla voimain puutteessa ei ollut edes halua heikosti liikuttaa siipiään. Ihmislintu Intian taivaan alla nousee heikompana kuin silloin, kun se on ollut lepäävinään. Miljoonille olennoille elämä on ikuista valvomista tai ikuista halvausta… Minusta on mahdotonta keventää nälkiintyneiden kärsimystä Kabirin laululla… Antakaa heille työtä, että voisivat syödä!… Mutta miksi, kysytään, kehräisin minä, jolla ei ole tarve tehdä työtä syödäkseni? Koska syön sitä, mikä ei kuulu minulle. Elän imemällä kansalaisiani. Seuratkaa kaikkien niiden rahojen jälkiä, jotka joutuvat taskuumme, ja huomaatte todeksi sen, mitä sanon… On kehrättävä! Kehrätköön jokainen! Kehrätköön Tagore, kuten muutkin! Polttakoon hän ulkolaiset vaatteensa!… Se on tämän päivän velvollisuus. Jumala pitää huolen huomisesta. Kuinka sanookaan Gitâ: Tehkää niinkuin oikein on!»
Synkkiä ja surullisia sanoja! Maailman kurjuus kohoaa taiteen unelman eteen ja huutaa sille: »Uskallapa kieltää minut!» Kuka ei ymmärtäisi Gandhin intohimoista liikutusta ja ottaisi siihen osaa!
Ja kuitenkin tässä niin ylpeässä ja pistävässä vastauksessa on jotain, mikä todistaa eräät Tagoren epäilyt oikeiksi: Sileat Poeta, jokin käskevä vetoaminen taistelun kuriin. Tottele ehdottomasti Swadeši -lakia, jonka ensimmäinen jokapäiväinen velvollisuus kaikille on rukin käyttö.
Inhimillisessä taistelussa epäilemättä kuri on velvollisuus. Mutta onnettomuudeksi ne, joille on annettu tehtäväksi sen käytäntöönpano — mestarin apulaiset — ovat useimmiten ahdasmielisiä: he muodostavat itselleen ja muille ihanteen siitä, minkä pitäisi olla vain keino ihanteen saavuttamiseen; sääntö lumoo heitä juuri ahtaudellaan, sillä he viihtyvät vain ahtaalla tiellä. Heille Swadeši on imperatiivi. Se saa pyhän luonteen. Yksi Gandhin pääoppilaita, professori hänen sydämelleen rakkaimmassa koulussa, Sabarmatin Satyâgrah Ašramissa, Ahmedabadissa, D.B. Kalelkar, julkaisee Swadešin evankeliumin,[75] jonka alkuun Gandhi asettaa hyväksymisensä. Tämä kirjanen kääntyy syvien rivien puoleen. Kas tässä credo, jonka eräs puhtaan opin lähteellä olevista, on kansalle opettanut: