Ymmärtää kyllä Tagoren harmin näiden taantuvan natsionalismin pappien takia, jotka pyrkivät seisauttamaan vuosisatain kulun, sulkemaan häkkiin hengen innon ja katkaisemaan kaikki sillat Länteen.[77] Todellisuudessa tämä ei ole ollenkaan Gandhin ajatus. Hän kirjoittaa suorat sanat Tagorelle: »Swadeši on sanoma maailmalle.» (Siis hän välittää maailmasta eikä hylkää »proselytismiä, käännytyskiihkoa».) »Pois yhteistoiminta» -liike ei ole suunnattu Länttä vastaan. Se on suunnattu aineellista sivistystä ja sitä seuraavaa heikkojen riistämistä vastaan.» (Siis hän taistelee ainoastaan Lännen erheitä vastaan, työskentelee Lännen hyväksikin). »Se on pako omaan itseemme», (mutta väliaikainen pako, kootaksemme voimiamme ja asettaaksemme ne sitten ihmisyyden palvelukseen). »Intian tulee oppia elämään, ennenkuin oppii kuolemaan ihmisyyden puolesta…» Eikä Gandhi kiellä mitenkään yhteistoimintaa eurooppalaisten kanssa, ehdolla, että he sopeutuvat terveelliseen ihanteeseen, jota hän kaikille tarjoaa.
Tämä Gandhin sisin ajatus on suunnattomasti laajempi, inhimillisempi, yleismaailmallisempi[78] kuin hänen lippunsa eli julistettu Evankeliumi. Miksi hän siis on antanut siihen nimensä? Miksi hän sallii sulkea suurenmoisen ihanteensa, joka tarjoutuu koko maapallolle, intialaisen teokratian (jumalaisvallan) ahtaisiin rajoihin? Hirvittäviä oppilaita! — Mitä puhtaampia ne ovat, sitä turmiollisempia ne ovat. Jumala varjelkoon suurta miestä ystävistään, jotka käsittävät vain osan hänen ajatuksestaan! Tekemällä niistä lakikokoelman he hävittävät sopusoinnun, joka on hänen elävän sielunsa pääasiallisin avu!
Tässä ei vielä kaikki. Ainakin ne, jotka elävät aivan lähellä Mestaria, hänen suoranaiset oppilaansa, kantavat yhä hänen siveellisen jaloutensa leimaa. Mutta mitä säilyttävät ne, jotka ovat oppilaiden oppilaita, — ja muut, kansat, joille saapuu vain vääristettyjä kaikuja hänen sisäisen puhdistumisensa ja luovan kieltäymyksensä opista? Ulkonaisimman, aineellisimman seikan: Swarâjin (Home Rulen) messias-tehtävän ja rukin. Tämä on edistyksen kieltämistä. Fuori Barbari! Tagore on syystä levoton väkivallan johdosta, jota »pois väkivalta» -liikkeessä apostolit (eikä Gandhi itsekään ole siitä vapaa) osoittavat ei ihmisiä, vaan Lännen asioita kohtaan. Gandhi kyllä sanoo, että »hän peräytyisi taistelusta, jos tuntisi vihaa englantilaisia kohtaan», että tulee rakastaa niitä, joita vastaan taistelee ja että tulee vihata vain vääryyksiä, »vihata saatanallisuutta, rakastaen kuitenkin Saatanaa.» Mutta tämä on hyvin pulmallista puhetta kansan ymmärrykselle. Kun jokaisessa kongressissa liikkeen johtajat muistuttavat intohimoisesti englantilaisten rikoksista ja heidän vilpistään, Punjabin murhista ja Khilafatista, kasautuu vihaa patojen taa, ja voi onnettomuutta, kun pato murtuu! Kun Gandhi johtaa Bombayssa kalliiden kankaiden polttoa elokuussa 1921 ja vastaa Tagoren ystävän Andrewsin haikeisiin soimauksiin Hävityksen etiikallaan, hän uskoo kääntävänsä kansan vihan ihmisistä asioihin. »Mutta hän ei huomaa, että kansan viha kulkee omia uomiaan, vaan ajattelee: »Ensin asiat! Sitten ihmiset!» Eikä hän aavista, että samassa Bombayssa, ei täyttä kolmea kuukautta myöhemmin, kansa tappaa ihmisiä. Hän on liian pyhä, liian puhdas, liian vapaa ihmisessä piilevistä intohimoista. Hän ei kyllin muista intohimojen piilevän niissä, jotka häntä kuuntelevat ja ahmivat hänen sanojaan. Selvänäköisempi Tagore huomaa »pois yhteistoiminta» -ihmisten varomattomuuden, kun he kaikessa viattomuudessaan lakkaamatta muistuttavat Euroopan tekemistä vääryyksistä, julkisesti opettavat »pois väkivaltaa», istuttaen kansan henkeen kuumeen myrkyn, joka vie väkivaltaan. He eivät sitä epäile, he, apostolit, jotka eivät tunne mitään väkivaltaa sydämessään! Mutta sen, joka ohjaa toiminnan asiaa, tulee kuunnella muiden sydämiä eikä omaansa. Varokaa kansaa! Cave canem! Gandhin kaltaisen henkilön siveelliset käskyt eivät riitä pitämään sitä aisoissa. Ehkä ainut mahdollisuus asian onnistumiseen olisi se, että he tottelisivat horjahtamatta johtajan ankaraa kuria; se, että johtaja suostuisi olemaan Jumala, mihin häntä salaisesti kiihoittavat ne, jotka häntä jo esittävät Šri-Krišnana. Mutta Gandhin vilpittömyys ja hänen vaatimattomuutensa ovat siihen esteenä.
Siis jää ainoastaan mitä puhtaimman ihmisen yksinäinen ääni liitelemään ihmisvaltameren pauhun yllä. Kuinka kauan onnistuu sen saada itsensä kuulumaan? Suurenmoinen ja surullinen odotus!
IV.
Koko vuosi 1921, jolloin toiminta kiihtyy, on täynnä epävarmuutta ja tuimia vastuksia. Gandhi ei jää syrjään niiden heilahteluilta.
Kapina nousi, ja hallituksen raa'at pakkotoimenpiteet kiirehtivät sen rytmiä. Malegaonissa, Nasikin alueella puhkeaa verisiä kahakoita, Giridihissä Beharissa meteleitä. Toukokuun alussa 1921 on vakavampia näytöksiä Assamissa, jossa kaksitoistatuhatta kulia jätti työnsä teeistutuksilla. Itäisessä Bengaalissa rautateiden ja laivojen työväki tekee täydellisen kaksikuukautisen lakon, pannakseen vastalauseen. Gandhi koettaa vielä näytellä sovittajan osaa; hänellä on toukokuussa pitkä kohtaus varakuninkaan, lordi Readingin kanssa; hän tarjoo tälle välitystä Ali-veljesten suhteen, joita syytettiin väkivaltaan yllyttävistä puheista; hän saa moslemi-ystäviltään nimenomaisen julistuksen, etteivät he koskaan tule turvautumaan väkivaltaan.
Mutta liikkeen voima ei tästä vähentynyt; ja Intian muhamettilainen väestö tekee jatkuvasti mitä uskaliaimpia yrityksiä. Heinäkuun 8 p:nä Karachissa koko Intian Khilafatin konferenssi uusii Islamin vastalauseet, selittäen moslemille olevan laitonta palvella armeijassa tai auttaa sotaväenotossa ja uhaten Englannin hallitukselle, mikäli se taistelee Angoran hallitusta vastaan, julistavansa koko Intian kongressin loppuvuoden istunnossa siviilitottelemattomuuden ja Intian tasavallan. — Heinäkuun 28 p:nä Intian kongressin komitea, kokoontuneena Bombayhin (ensimmäinen uuden perustuslain jälkeen valittu komitea), säätää, että kaikkien velvollisuus on kylmästi kohdella Walesin prinssiä, jota odotettiin pian Intiaan, päättää täydellisen ulkolaisten kankaiden vieromisen ennen syyskuun 30 p:ää, rohkaisee ja säännöstelee kansallista kehruuta ja kudontaa, kiihoittaa taistelua juomia vastaan välittämättä hallituksesta, joka suojelee vähittäiskauppiaita. Mutta Khilafatin moslemeja viisaampana se moittii meteleitä ja neuvoo luopumaan tällä hetkellä siviilitottelemattomuudesta, samaan aikaan kuitenkin levittäen propagandaa »pois väkivalta».
Elokuussa pääsee valloilleen moplahsien raaka meteli, joka kestää useamman kuukauden. Gandhi tahtoo mennä Maulana Mohamed Alin kanssa Kalkuttasta Malabariin sitä rauhoittamaan. Hallitus ei sitä salli ja pidätyttää syyskuussa Maulana Mohamedin ja hänen veljensä Maulana Shaukat Alin ja useita huomattavia moslemeja siviilitottelemattomuuden ehdotuksista, joista äänestettiin Khilafatin konferenssissa. Khilafatin keskuskomitea Delhissä toistaa heti Khilafatin päätöksen, jota vahvistavat voimallisesti sadat kokoukset. Lokakuun 4 p:nä Gandhi julistaa itsensä solidaariseksi moslemiveljiensä kanssa. Kongressin viidenkymmenen tunnetun nimen tukemana hän julkaisee manifestin, joka vaatii takaisin jokaiselle kansalaiselle oikeutta lausua mielipiteensä, ottaako vai ei osaa hallitukseen, teroittaa, miten jokaiselle intialaiselle on sopimatonta palvella, olkoonpa siviilivirkamiehenä tai sotilaana, hallitusta, joka on aikaansaanut Intian siveellisen, taloudellisen ja valtiollisen rappeutumisen, ja julistaa jokaisen velvollisuudeksi siitä eroamisen. Ali-veljesten oikeusjuttu tapahtuu Karachissa. Heidät tuomittiin syytettyjen tovereittensa kera kahden vuoden ankaraan vankeuteen. Intia kostaa yhä tarmokkaammin. Gandhin manifestin vahvistaa marraskuun 4 p:nä koko Intian kongressin komitea Delhissä. Komitea ottaa päättävän askeleen; se valtuuttaa joka maakunnan omalla vastuullaan ryhtymään siviilitottelemattomuuteen, alkaen verojen maksun lopettamisesta. Se panee ehdoksi, että vastustavien ensin täytyy antaa laillinen todistuskirja täydellisestä Swadešin ja »pois yhteistoiminta» -ohjelman hyväksymisestä, siihen luettuina käsinkehruu ja »pois väkivalta» -aatteen todellinen velvoitus. — Se koettaa täten Gandhin johdolla sovittaa kapinaa kurin ja uhrautuvaisuuden lain kanssa. Tätä alleviivatakseen se ilmoittaa siviilivastustajille ja heidän perheilleen, ettei heidän pitäisi luottaa kongressin rahalliseen apuun.
Suuri boikottaus alkoi heti, kun Walesin prinssi marraskuun 17 p:nä nousi Bombayssa maihin. Kylmäkiskoisuuden käskyä seurasivat keski- ja aliluokat. Rikkaat, parsit, julkiset henkilöt eivät siitä välittäneet. Rahvas pahoinpiteli heitä säästämättä naisia, ja meteli syttyi nopeasti; taloja ryöstettiin, yltympäri oli haavoittuneita ja tapettuja. Tämä oli ainoa räikeä purkaus koko Intiassa, jossa määrättyä Hartalia (juhlallinen lakko) uskonnollisesti noudatettiin, rauhassa, ilman välikohtauksia. Mutta Gandhi oli sen takia sanainsa mukaan »kuten nuolen lävistämä». Ensimmäisen uutisen saapuessa meteleistä hän kiiruhti niihin paikkoihin, joissa metelöijät ihastushuudoin vastaanottivat hänet; hänen häpeänsä kasvoi siitä kahta suuremmaksi. Hän nuhteli ankarasti kansaa ja käski sitä hajautumaan. Hän sanoi, että parseilla oli oikeus juhlia prinssiä halunsa mukaan ja ettei mikään voinut selittää inhottavia väkivaltaisuuksia. Kansanjoukko vaikeni, mutta myöhemmin selkkaukset syttyivät uudelleen. Pahimmat ainekset olivat nousseet maasta; kaksikymmentätuhatta kapinassa olevaa miestä ei heti anna itseänsä palauttaa järkiin. Meteli pysyi kuitenkin rajoitettuna; pieninkin eurooppalainen vallankumouspäivä jättää enemmän hävitystä. Gandhi lähetti Bombayn asukkaille ja »pois yhteistoiminta»-ihmisille lohduttomia vetoamisia, jotka sanomalehdistö julkaisi. Hän selitti, että sellaiset näytökset tekivät tällä haavaa mahdottomaksi joukkosiviilitottelemattomuuden, ja hän lykkäsi sen täytäntöönpanon toistaiseksi. Itseään rangaistakseen muiden väkivaltaisuuksista hän määräsi itselleen uskonnollisen paaston kahdeksi kymmeneksi tunniksi viikossa.