Hän määrää itselleen julkisesti jatkuvan viiden päivän paaston. Älköön kukaan sitä rajoittako. Hänen täytyy itse rangaista itsensä. Hän on ollut taitamaton kirurgi. Hänen on joko jätettävä kaikki tai saatava varmempi kokemus. Hänen paastonsa on samalla kertaa katumusta ja rankaisua sekä itsensä että niiden Chauri-Chauran asukkaiden takia, jotka ovat rikkoneet, ehkä hänen nimensä huulillaan. Gandhi haluaisi yksin kärsiä heidän puolestaan; heitä hän neuvoo antautumaan hallitukselle ja tunnustamaan. Sillä he ovat tehneet hirvittävän karhunpalveluksen asialle, jota he tahtoivat palvella.
»Haluaisin kärsiä kaikki nöyryytykset, kaikki kidutukset, täydellisen ostrakismin, jopa kuolemankin, jos vain voisin ostaa liikkeemme tulemasta väkivallaksi tai väkivallan edelläkävijäksi…»
* * * * *
Ihmisomantunnon historiassa on vähän yhtä yleviä sivuja. Sellaisen työn siveellinen arvo on poikkeuksellinen. Poliittisena tekona se on suorastaan hämmästyttävä. Gandhi tunnusti itse, että häntä voitiin pitää »poliittisesti mielettömänä eikä tarpeeksi viisaana.» On vaarallista jännittää kansan kaikki jouset, panna se huohottamaan määrätyn teon odotusta, nostaa käsi määräyksen antoon ja sitten, kun kauhea kone jo järisee, kolme kertaa se pysähdyttää. On vaara, että ratastot kuluvat ja into katkeaa.
Kun Kongressin Komitea kokoontui Delhissä helmikuun 22 p:nä 1922, Gandhi sai suuren vastarinnan jälkeen hyväksytyksi Bardolissa 11 p:nä tehdyt päätökset. Syntyi skisma »pois yhteistoiminta»-miesten kesken. Gandhi tahtoi järjestäydyttävän ankarammin, ennenkuin ryhdyttiin toimiin; ja hän esitti järjestelysuunnitelman. Mutta moni vihastui tästä hitaudesta, pani vastalauseen kapinamääräyksen lykkäämistä vastaan ja väitti, että maan into näin tukahdutettiin. Osa halusi äänestää sensuuria toimeenpanevalle komitealle ja esitti komitean määräykset peruutettaviksi. Gandhi pääsi kuitenkin voitolle. Mutta hän kärsi syvästi. Eipä enemmistökään, joka häntä laumana seurasi, tuottanut hänelle paljoa iloa. Hän tunsi, ettei se ollut vilpitön. Ja usea hänen puolestaan äänestänyt kutsui häntä »diktaattoriksi». Pohjaltaan hän tunsi olevansa eri mieltä maansa kanssa. Hän sanoo sen uljaalla suoruudellaan maaliskuun 2 p:nä 1922:
»Enemmistössä on niin paljon peitettyjä väkivaltavirtauksia, tietoisia tai tiedottomia, että olen rukoillut onnettoman häviön puolesta. Olen aina ollut vähemmistössä. Etelä-Afrikassa aloin yksimielisyydellä, vajosin 64 hengen, jopa 16:n vähemmistöön ja nousin uudelleen suunnattomaan enemmistöön. Parhain ja vakavin työ tehtiin vähemmistön erämaassa… Pelkään enemmistöä. Minua ellottaa arvostelemattoman joukon ihailu. Tuntisin maan vankemmaksi jalkaini alla, jos he sylkisivät päälleni… Eräs ystäväni kielsi minua väärin käyttämästä diktatuuriani… Kaukana siitä, että olisin sitä tehnyt, kysyn pikemmin, enkö itse itseäni salli »väärinkäyttää»! Tunnustan pelkääväni sitä enemmän kuin koskaan. Ainoa pelastukseni on häpeämättömyydessäni. Olen ilmoittanut ystävilleni Kongressissa olevani parantumaton. Joka kerta, kun kansa tekee hairahduksia, tulen heitä jatkuvasti ripittämään. Ainoa tyranni, jonka tunnustan tässä maailmassa, on sisällämme oleva omantunnon ääni (the still small voice). Ja vaikka minun pitäisi nähdä edessäni yhden ainoan hengen vähemmistö, minulla olisi kuitenkin rohkeutta kuulua tähän epätoivoiseen vähemmistöön. Se on ainoa vilpitön puolue. Olen tänään surullisempi ja luullakseni viisaampi ihminen. Näen, että »pois väkivalta» -aatteemme on vain pölyä. Palamme harmista. Hallitus vain lisää tulta mielettömillä teoillaan. Voisi melkein sanoa sen haluavan nähdä tämän maan murhien, tulipalojen, ryöstöjen raatelemana voidakseen väittää, että se yksin kykenee ne sammuttamaan. »Pois väkivalta»-liikkeemme on mielestäni syntynyt heikkoudestamme: ikäänkuin sydämissämme hyväilisimme halua kostaa heti kun siihen olisi tilaisuutta. Voiko vapaaehtoinen »Pois väkivalta» nousta tästä heikkojen pakotetusta »Pois väkivallasta?» Eikö nykyhetken harrastukseni ole vain turhaa kokeilua?… Ja jos raivon puhjetessa yksikään ei jäisi syrjään, jos jokaisen käsi nousisi lähimmäistään vastaan, mitä hyödyttäisi silloin, että minä paastoan, kuollakseni sellaisen onnettomuuden jälkeen?… Jollette kykene »pois väkivaltaan», hyväksykää rehellisesti väkivalta! Mutta ei ulkokultaisuutta![83] Enemmistö vaatii »pois väkivalta» aatteen hyväksymistä… Tuntekoon se vastuunalaisuutensa! Sen pitää nyt lykätä siviilitottelemattomuus ja tehdä ensinnä rakentavaa työtä… Jollei, hukumme vesiin, joiden syvyyksiä emme aavista…»
Ja kääntyen vähemmistön puoleen hän sanoo sille:
»Te ette halua pois väkivaltaa»? Poistukaa Kongressista! Muodostakaa uusi puolue! Lausukaa julkisesti credonne! Valitkoon maa välillämme!… Mutta ei kaksimielisyyttä! Olkaa suorat!…»
Näissä nasevissa sanoissa on katkera, joskin miehekäs surumielisyys. Oli Olivipuistojen yö. Gandhin vangitseminen oli lähellä… Kuka tietää, vaikka hän sisimmässä sydämessään olisi ottanut tapauksen vastaan vapautuksena?…
Hän oli sitä odottanut jo kauan. Marraskuun 10:nnestä päivästä 1920 lähtien hän oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin. Hän oli sanellut kansalle määräyksensä sen päivän varalta, jolloin hän ei enää olisi heidän keskellään (If I am arrested). Hän palaa siihen uudessa kirjoitelmassaan maaliskuun 9 p:ltä 1922, kun huhu hänen vangitsemisestaan alkoi levitä. Hän ei sano pelkäävänsä minkäänlaista hallituksen väkivaltaa. Hän pelkää vain yhtä seikkaa: kansan väkivaltaisuuksia. Ne häpäisisivät hänet. »Pitäköön kansa vangitsemisen! päivää ilon päivänä! Hallitus luulee, että Gandhin tultua vangituksi Intian asia on lopussa. Osoittakaa sille, että asianlaita on päinvastainen. Mitatkoon se kansan voiman!» Kaunein kunnianosoitus, minkä kansa voi hänelle antaa, on se, että se säilyttää täydellisen rauhan. Gandhia nöyryyttäisi ajatus, että hallitus epäröi hänen vangitsemistaan verisen nousun pelossa. Siis pysyköön kansa rauhallisena, älköön se jättäkö työtään, älköön pitäkö kokouksia! Mutta sulkekoot oikeusistuimet ovensa, jätettäköön hallituksen palveluspaikat, viralliset koulut olkoot autiot, toteutukoon kokonaisuudessaan järjestyksen ja kurin vallitessa »pois väkivalta» -ohjelma! Jos kansa toimii näin, on sillä voitto. Jollei, se sortuu.