Kun kaikki oli valmista, lähti Gandhi rakkaaseen turvapaikkaansa Ašram de Sabarmatiin lähelle Ahmedabadia, siellä odottaakseen, ajatuksiaan kooten rakastettujen oppilaiden keskuudessa vangitsijainsa saapumista. Hän toivoi vankilaa. Hänen poissa ollessaan Intian usko ilmaantuisi paremmin. »Ja hän, hän löytäisi rauhan, jonka ehkä ansaitsi»…
Illalla maaliskuun 10 p:nä, vähän jälkeen rukouksen, poliisimiehet saapuivat. Ašramiin oli ilmoitettu heidän tulonsa. Mahatma antautui heidän käsiinsä. Matkalla vankeuteen hän tapasi Maulana Hasrat Mohanin, muhamettilaisen ystävänsä, joka riensi kaukaa saapuville juuri ajoissa häntä suudellakseen. Hänet saatettiin vankihuoneeseen Young Indian toimittajan Bankerin kanssa. Hänen vaimollaan oli lupa seurata häntä kynnykselle.
Lauantaina maaliskuun 18 p:nä kello kaksitoista alkoi »suuri prosessi»[84] Ahmedabadin aluetuomarin ja tuomioistuimen edessä. Se oli harvinaisen arvokas. Tuomari ja syytetty kilpailivat ritarillisessa kohteliaisuudessa. Ei koskaan Englanti ole noussut taistelussa jalomielisempään puolueettomuuteen. Tuomari, C.N. Broomsfield, sovitti tänä päivänä paljon hallituksen virheitä. Gandhin ystävien antama kertomus oikeudenkäynnistä julkaistiin osassa eurooppalaista sanomalehdistöä, ja huhut siitä saapuivat Ranskaan. Minä esitän sen siis ainoastaan lyhykäisesti.
Miksi hallitus oli päättänyt vangita Gandhin? Miten se oli kaksi vuotta epäröityään voinut valita hetken, jolloin Mahatma oli juuri suistanut kansansa kapinan ja näytti edelleenkin olevan väkivallan välttäjä? Oliko tämä hairahdus? Vai tahtoiko se vahvistaa Gandhin hirvittävän lauseen: »Hallitus näyttää tahtovan nähdä tämän maan murhien, tulipalojen ja ryöstöjen raatelemana, saadakseen syyn sitä masentaa!» — Todellisuudessa sen asema oli vaikea. Hallitus kunnioitti ja epäili Gandhia. Se olisi tahtonut häntä säästää; mutta Gandhi ei sitä puolestaan ollenkaan säästänyt. Mahatma paheksi väkivaltaa; mutta hänen »pois väkivalta» -liikkeensä oli vallankumouksellisempi kuin kaikki väkivalta. Niinä samoina päivinä, jolloin hän nousi joukkosiviilitottelemattomuutta vastaan, Delhin kongressin aattona, helmikuun 23 p:nä, hän oli julaissut yhden brittiläiselle vallalle uhkaavimmista artikkeleistaan. Lordi Birkenheadin ja Herra Montagun loukkaava sähkösanoma oli juuri antanut Intialle korvapuustin.[85] Gandhi oli harmin pakahduttamana nostanut uudestaan solvaisevan, taisteluvaatimuksen:
»Ei mitään sovittelua valtakunnan kanssa, niin kauan kuin brittiläinen leijona ravistaa kasvojemme edessä verisiä kynsiään!… Brittein valtakunta, joka on rakennettu maan ruumiillisesti heikompain heimojen järjestetylle hyväksikäyttämiselle ja raa'an voiman sovinnaiselle näytteilleasettamiselle, ei voi kestää, jos on olemassa oikeamielinen Jumala maailman kaikkeutta hallitsemassa. On jo koittanut aika, jolloin brittiläinen kansa käsittää vuonna 1920 aletuntaistelun olevan taistelua loppuun saakka, kestäköön se sitten kuukauden, vuoden, kuukausia tai vuosia… Rukoilen Jumalaa antamaan Intialle nöyryyttä ja tarpeeksi voimaa, jotta se jaksaisi kestää ilman väkivaltaa loppuun saakka. Mutta on mahdotonta alistua näihin julkeisiin taisteluvaatimuksiin…»
Syytös perustui tähän ja pariin uudempaan[86] kirjoitelmaan. Gandhia syytettiin siitä, »että hän oli kehoittanut nurjamielisyyteen, kiihoittanut vihaan ja yllyttänyt ylenkatsomaan lakien säätämää Hänen Majesteettinsa hallitusta.» Hänellä ei ollut ollenkaan puoltajia. Hän oli asiassa asianajajana ja samalla kaikkeen syyllisenä.
Yleinen asianajaja, sir J.T. Strangman Bombaysta, kannatti sitä, että syytöksen kolmea eri kohtaa ei käsiteltäisi erillisinä, vaan oleellisina osina jo kaksi vuotta hallitusta vastaan käydystä taistelusta, ja hän todisti sen lainauksilla. Hän myönsi Gandhin suuret avut. Se paha, minkä tällaiset kirjoitukset voivat aikaansaada, oli siitä syystä vain vakavampi. Hän pani Gandhin laskuun Bombayn ja Chauri-Chauran veriset tapahtumat. Epäilemättä Gandhi saarnasi »pois väkivaltaa», mutta samalla kertaa nurjamielisyyttä. Hän oli siis vastuussa rahvaan väkivallantöistä.
Gandhi pyysi sananvuoroa. Hänen omantunnontaistelunsa, hänen tuskansa, hänen viimeviikkoiset epäilynsä niiden ratkaisujen oikeudesta, joita hänen oli täytynyt tehdä, ja niistä heijastuksista, joita niillä täytyi olla hänen kansansa omaantuntoon, olivat häipyneet. Hän oli saanut takaisin sielunsa tyynen herruuden. Hän hyväksyi kaiken, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tapahtuisi välttämättömyydestä, josta hän ehkä voisi olla pahoillaankin, mutta jota hänen täytyi kantaa. — Hän selitti olevansa samaa mieltä yleisen asianajajan kanssa. Niin, hän oli vastuunalainen! Täydelleen vastuunalainen. Hän oli saarnannut nurjamielisyyttä jo paljon kauemmin aikaa kuin syyte sanoi. Se oli hänen intohimonsa. Hän otti päälleen kaiken solvauksen Madrasin levottomuuksista, Chauri-Cauran »pirulliset rikokset» ja Bombayn »mielettömät häväistykset»…
»Yleinen syyttäjä on oikeassa sanoessaan, että vastuunalaisena ihmisenä, koska olen saanut hyvän kasvatuksen osakseni ja saavuttanut suuren määrän tämän maailman kokemusta, minun olisi pitänyt tietää tekojeni seuraukset. Tiesin leikkiväni tulella. Olen antautunut vaaraan; ja jos minut vapautettaisiin, alkaisin uudestaan. Olen tämän kypsäksi harkinnut näinä viimeisinä öinä. Tunsin tänä aamuna, etten olisi tehnyt velvollisuuttani, jos olisin jättänyt sanomatta, minkä nyt juuri sanon. Koetin ja koetan välttää väkivaltaa. »Pois väkivalta» on uskoni ensimmäinen ja viimeinen pykälä. Mutta minun oli valittava; — joko alistua poliittiseen järjestelmään, joka mielestäni on tehnyt maalleni korjaamattoman vahingon, — tai uskaltaa ottaa vastaan kansani mieletön raivo, sen saadessa kuulla huuliltani totuuden. Tiedän kansani aina hetkittäin tulevan hulluksi. Olen siitä syvästi vihainen; ja siksi olen täällä alistuakseni, ei helppoon rangaistukseen, vaan kaikkein raskaimpaan. En pyydä armoa, en esitä yhtään lieventävää asianhaaraa. Olen täällä pyytääkseni ja ilolla hyväksyäkseni suurimman vaivan, mikä voidaan määrätä sellaisesta asiasta, joka lain mukaan on harkittu rikos, mutta joka minusta itsestäni näyttää kansalaisen ensimmäiseltä velvollisuudelta. Tuomarit, teillä ei ole valintaa; erotkaa virastanne tai rangaiskaa minut!…»
Tämän voimallisen improvisation jälkeen, jossa olivat erinomaisesti tasapainossa uskonnollisen omantunnon punnitseminen ja poliittisen johtajan sankarillinen lujuus, Gandhi luki kirjoitetun, Intian ja Englannin yleisölle osoitetun lausunnon. Hän on yleisölle velkaa, sanoo hän, tiedoksiannon, »miksi lojaalisesta ja hartaasta brittiläisen hallituksen työkumppanista on tullut »epäsuosiollinen ja sovittamaton »pois yhteistoiminta» -mies. Hän kuvaa julkisen elämänsä vuodesta 1893 alkaen. Hän muistelee kaikkea, mitä hän on saanut kärsiä intialaisena brittiläisen järjestelmän puolelta, kaksikymmentäviisivuotisia ponnistuksiaan samaisen järjestelmän parantamiseksi, itsepäisesti kuvittelemalla tämän olevan mahdollista irroittamatta Intiaa valtakunnasta. Vuoteen 1919 saakka, huolimatta kaikista vastuksista, hän puolusti yhteistoimintaa, Mutta loukkaukset ja konnantyöt ovat menneet yli rajojen. Ja sen sijaan että hallitus olisi korjannut epäkohtia, on se kunnioittanut, eläkkeillä auttanut ja palkinnut syyllisiä Intian omaatuntoa mitä kipeimmin loukaten. Hallitus on itse katkonut siteet alaisiinsa. Siksi on Gandhi nyt tullut vakuutukseen, että Englannin ehdottamat parannuksetkin ovat kuolettavia Intialle. Hallitus nojaa kansanjoukkojen edukseen käyttämiseen. Laki on tehty tätä riistämistä varten. Lainkäyttö on saastutettu riistäjän palveluksessa. Terrorismin terävä ja tehokas järjestelmä on turmellut kansan ja opettanut sille teeskentelyn. Intia on perikatoon saatettu, nälkiintynyt, alennettu; ja jotkut ovat voineet lausua, että ennenkuin se kykenisi itse itseänsä hallitsemaan dominiona, sen tulisi kehittyä miespolvia. Ei yksikään menneisyydessä Intiaa sortanut hallitus ole tehnyt sille niin paljon pahaa kuin Englanti. »Pois yhteistoiminnan» rikollisuus on velvollisuus. Gandhi on sen velvollisuuden täyttänyt. Mutta sen sijaan, että tähän saakka väkivalta oli ylin turva, hän on antanut kansalleen korkeimman aseen: »pois väkivalta» -aatteen.