Tässä syntyy ritarillinen kamppailu tuomari Broomsfieldin ja Mahatman välillä:
— »Herra Gandhi, tunnustaessanne tekonne, te olette tehnyt tehtäväni jossain suhteessa mukavaksi. Mutta vaikeimpia asioita, mitä tuomari voi ottaa tehtäväkseen, on oikean tuomion määrääminen… On mahdotonta tekeytyä tietämättömäksi, että te olette miljoonain ihmisten silmissä suuri johtaja ja suuri isänmaanystävä. Nekin, jotka ovat toista mieltä kuin te politiikassa, pitävät teitä korkean ihanteen miehenä, jalona, jopa pyhänä elämältään… Mutta minun velvollisuuteni on teidät tuomita vain lainalaisena ihmisenä… Intiassa on luultavasti vähän henkilöitä, jotka eivät vilpittömästi valittaisi, että olette tehnyt hallitukselle mahdottomaksi jättää teidät vapauteen. Mutta näin on asianlaita… Koetan saada tasapainoon yleisen edun kanssa sen, minkä teille olemme velkaa…»
Kohteliaasti hän neuvottelee syytetyn kanssa rangaistuksesta, mikä tälle voitaisiin antaa. Hän ehdottaa Gandhille Tilakille kaksitoista vuotta sitten määrättyä tuomiota: kuusi vuotta vankeutta… »Älkää pitäkö sitä kohtuuttomana. Jos erinäisten tapausten kulku tekee mahdolliseksi lyhentää tätä aikaa, ei kukaan olisi siitä onnellisempi kuin minä…»
Gandhi ei jää jälkeen kohteliaisuudessa. Hän pitää ylpeimpänä kunnianaan nähdä nimensä yhdistetyksi Tilakin nimeen. Tuomio on kevein, minkä tuomari voi hänelle määrätä; ja koko oikeudenkäynnin osaksi hän ei voinut odottaa enempää huomaavaisuutta.[87]
Juttu oli lopussa. Gandhin ystävät heittäytyivät hänen jalkoihinsa nyyhkyttäen. Mahatma jätti heille hyvästit hymyillen. Ja Sabarmatin vankilan ovi sulkeutui hänen jälkeensä.[88]
V.
Senjälkeen on apostolin suuri ääni ollut vaiti. Hänen ruumiinsa on kuin muurattu hautaan. Mutta haudat eivät ole koskaan sulkeneet ajatusta. Ja hänen näkymätön sielunsa elähdyttää yhä jatkuvasti Intian ääretöntä ruumista. Rauha, »pois väkivalta» ja kärsimys ovat ainoat tiedonannot vankilasta.[89] Hänet on kuultu. Järjestyksen sana on kiitänyt maan äärestä toiseen. Kolme vuotta aikaisemmin olisi Gandhin vangitseminen aikaansaanut verenvuotoa Intiassa. Kun huhu siitä levisi maaliskuussa 1920, nousivat kansanjoukot. Ahmedabadin tuomion otti Intia vastaan uskonnollisesti vaieten. Tuhannet intialaiset antoivat vangita itsensä rauhallisen iloisina. »Pois väkivalta» ja kärsimys… Tämä oli erikoisena esimerkkinä siitä, miten syvälle kansan sieluun jumalallinen sana oli tunkeutunut.
Sikhit, kuten tiedetään, ovat aina olleet Intian sotaisimpia heimoja; heitä oli laumoittain palvellut sodan aikana sotaväessä. Viime vuoden kuluessa nousi vakava riita heidän keskuudessaan. Sen alkusyy oli mitätön (meidän eurooppalaisten silmissä). Uskonnollinen Sikh-renessanssi oli nostattanut Akali-lahkon, joka tahtoi puhdistaa pyhättöjä. Nämä pyhätöt olivat tulleet huonomaineisten vartijain elinkautisiksi paikoiksi, ja he kieltäytyivät edelleenkin muuttamasta niistä. Hallitus ryhtyi heitä puoltamaan laillisuussyistä. Silloin alkoi noin elokuussa 1922 Guru-Ka-Bagh'in[90] jokapäiväinen kärsimys. Akalit olivat omistaneet »pois väkivalta» -opin. Tuhat heistä asettautui pyhätön lähelle, neljä tuhatta Amritsarin Kultatemppeliin. Joka päivä sata vapaaehtoista (suurin osa sotapalvelusiässä, useat viime sodassa palvelleita) lähti Kultatemppelistä tehtyään lupauksen Jumalalle, etteivät käytä väkivaltaa töissä eikä sanoissa ja saavuttavat Guru-Ka-Baghin tai saa heidät muuten tiedottomina tuoda takaisin. Toisesta tuhannesta kaksikymmentä akalia teki saman lupauksen. Eräällä sillalla lähellä pyhättöä odotti brittiläinen poliisi pitkin rautapäisin seipäin. Ja joka päivä kehittyi harhalta näyttävä näky, jota meille kuvaa Andrewsin, Santiniketanin professorin ja Tagoren ystävän unohtumaton kertomus.[91] Akalit, päässä musta turbaani, jota koristi pieni valkokukkainen kiehkura, saapuivat poliisijoukon vastapäätä ja seisahtuivat metrin päähän rukousasentoon hiljaisina, liikkumattomina. Poliisit lyövät heitä ankarasti pitkillä kepeillään. Sikhit kierivät maassa, nousevat uudelleen ylös, jos voivat, alkavat uudelleen; uudelleen heitä lyödään, joskus poljetaan siksi kunnes he menettävät tajuntansa. Andrews ei kuule huutoakaan, ei huomaa yhtään uhmakatsetta. Ympärillä jonkun matkan päässä satakunta katselijaa, kasvot tuskasta jännittyneinä, rukoilee hiljaa, ihailun ja kärsimyksen ilmein.
»He muistuttivat minulle», sanoo Andrews, »Ristin varjoa.» Englantilaiset, jotka kertovat tästä näytöksestä sanomalehdissään, ihmettelevät ymmärtämättä mitään, toteavat vastenmielisesti, että mieletön uhrautuminen on loistava voitto »pois väkivalta» -liikkeen armeijalle ja että Punjabin väestö on sen lumoama. Mutta ylevämielinen Andrews, jonka puhdas ihanteellisuus on oppinut lukemaan Intian sielua, on tässä nähnyt, kuten Goethe Valmyssa, uuden aikakauden alun: »uusi sankaruus, kärsimyksen opettama, on noussut tämän maan päälle; uusi hengen sota…»
Kansa itse näyttää paremmin säilyttäneen Mahatman ajatuksen kuin ne, jotka olivat saaneet toimekseen olla opastajia. Muistamme oppositioina, joka oli ilmennyt Delhin kongressin komiteassa kaksikymmentä päivää ennen Mestarin vangitsemista. Se uudistui, kun kongressin komitea kokoontui uudelleen Lucknowissa kesäkuun 7 p:nä 1922. Vallitsi suuri tyytymättömyys Gandhin määräämään kärsivällisen rakentamisen ja odotuksen ohjelmaan nähden; halu siirtyä tästä siviilitottelemattomuuteen vahvistui. Asetettiin tutkimuskomissioni tarkastamaan, oliko maa riittävästi valmis tottelemattomuuteen. Komissioni kulki ympäri Intian; ja sen syksyllä antama tiedonanto oli masentava: se ei ainoastaan väittänyt, että tottelemattomuus oli sillä kertaa mahdoton, vaan puolet jäsenistä (miehiä koetelluin uskoin) tahtoi luovuttavan itse »pois väkivalta» -liikkeen gandhilaisista menetelmistäkin, poliittisten virkojen vieromisesta, ja että Swarâj-(Home Rule)-puolue muodostuisi hallituksen neuvostojen helmassa, lyhyesti, että »pois väkivalta» -liikkeestä tulisi itse asiassa parlamentaarinen oppositsioni. Täten Gandhin opin olivat rikkoneet toiselta puolen väkivaltaiset, toiselta pidättyvät.