Hän saapui Lontooseen syyskuussa 1888. Ensimmäisten epävarmuutta ja pettymystä merkinneiden kuukausien jälkeen — hän oli tuhlannut lapsellisesti paljon aikaa ja rahaa tullakseen, kuten hän sanoo, englantilaiseksi herrasmieheksi, — hän pakotti itsensä täsmälliseen elämään ja ankaraan työhön. Ystävät opettivat häntä tutustumaan raamattuun, mutta aika ei ollut vielä tullut sen tajuamiseen. Ensimmäiset kirjat häntä väsyttivät, eikä hän joutunut 2. Mooseksenkirjaa edemmäksi. Sitävastoin hän juuri Lontoossa keksi Bhagavad Gitan kauneuden. Hän juopui siitä. Se oli valo, jota pieni maanpakolaishindu tarvitsi. Se antoi hänelle takaisin uskon. Hän tunsi taaskin pelastuksen olevan hänelle mahdollisen vain hindujen uskonnon kautta.»[13]
Hän palasi Intiaan 1891. Surullinen paluu. Hänen äitinsä oli juuri kuollut, ja uutinen oli häneltä salattu. Hänestä tuli asianajaja Bombayn ylioikeuteen. Muutamia vuosia myöhemmin hän oli kieltävä tämän toimensa, jonka hän tuomitsi epämoraaliseksi. Jopa hän tätä tointa hoitaessaan pidätti itselleen oikeuden olla jatkamatta asiaa, jos hänestä siinä ilmeni vääryyttä.
Jo tähän aikaan eräät suuret intialaiset luonteet herättivät hänessä aavistuksia hänen omasta tulevasta kutsumuksestaan: Bombayn »kruunuton kuningas» parsi Dadabhai sekä professori Gokhale, jotka molemmatkin hehkuivat uskonnollista rakkautta Intian maahan ja kansaan. Gokhale, isänmaansa parhaita valtiomiehiä ja intialaisen kasvatuksen ensimmäisiä parantajia; Dadabhai, intialaisen kansallisuusaatteen perustaja (Gandhin todistuksen mukaan);[14] molemmat samalla myös viisauden ja lempeyden mestareita. Dadabhai kiinnittäessään huomionsa Gandhin nuorekkaaseen intomieleen antoi hänelle 1892 ensimmäisen käytännöllisen Ahimsâ -opetuksen julkisessa elämässä. Se on sankarillisen ihmisen passiivisuutta jos voi näitä kahta sanaa yhdistää, sielun intohimoista pyrkimystä vastustamaan pahaa ei pahalla, vaan rakkaudella. Me palaamme tähän taikavoi- maiseen asiaan, joka on Intian antama ylevä sanoma muulle maailmalle.
Vuonna 1893 alkaa Gandhin intialaistoiminta. Se jakautuu kahteen ajanjaksoon. Vuosina 1893-1914 hänellä on vaikutuskenttänä Etelä-Afrikka. Vuodesta 1914 hän on toiminut Intiassa.
Se seikka, että tällä kaksikymmenvuotisella toiminnalla Etelä-Afrikassa ei ole ollut enempää kaikupohjaa Europassa, todistaa meidän poliitikkojemme, historioitsijaimme, ajattelijoidemme ja uskonnonmiestemme uskomattoman ahdasta näkökulmaa; sillä se on sielun sankariutta, joka on vailla vertojaan meidän aikoinamme, ei ainoastaan voimansa ja uhrautumisensa kestävyyden, vaan lopullisen voittonsakin puolesta.
Vuosina 1890—91 asusti Etelä-Afrikassa, etupäässä Natalissa, 150.000 intialaista. Tämän vieraan kansan tulo herätti sikäläisissä valkoisissa kansanaineksissa muukalaisvihan, jota hallitus kävi kannattamaan maanpakotoimenpiteilläkin. Se tahtoi kieltää aasialaisten maahanmuuton ja pakottaa niitä lähtemään pois, jotka jo olivat tänne vakituisesti asettuneet. Järjestelmällinen vaino teki näiden elämän sietämättömäksi: rasittavat verot, nöyryyttävät poliisitoimenpiteet, julkiset häväistykset ja piankin omavaltaiset rankaisut, ryöstöt, hävitykset — mikä kaikki tapahtui valkean sivistyksen lipun alla.
Vuonna 1893 Gandhi saapui Etelä-Afrikaan, kutsuttuna Pretoriaan ajamaan erästä tärkeää asiaa. Hän oli täysin tietämätön intialaisten asemasta Afrikassa. Heti ensimmäisillä askeleillaan Matalissa, mutta etenkin hollantilaisessa Transvaalissa, hän teki kauheita havaintoja. Tämä ylhäissäätyinen hindu, jota aina oli kohdeltu hyvin Englannissa ja joka aikaisemmin oli pitänyt eurooppalaisia ystävinään, joutui mitä karkeimpien solvauksien alaiseksi: hänet ajettiin ulos hotelleista, junista, häntä herjattiin, lyötiin korvalle, potkittiin. Hän olisi palannut heti Intiaan, ellei häntä olisi kiinnittänyt asiakkaihinsa kokovuotinen sitoumus. Näiden kahdentoista kuukauden aikana hän oppi hallitsemaan itseään. Mutta kun hän määräajan kuluttua kiirehti palaamaan takaisin, sai hän tietää, että hallitus valmisteli lakiehdotusta, joka riistäisi intialaisilta heidän viimeisenkin turvansa. Afrikan intialaisilla ei ollut voimaa eikä tahtoa taistella, järjestymättömiä ja demoralisoituja kun olivat. He tarvitsivat johtajaa, sielua. Gandhi uhrautui. Hän jäi.
Silloin saa alkunsa omantunnon jatkuva taistelu valtion voimaa ja raakoja joukkoja vastaan. Toimien vielä tähän aikaan asianajajana hän aloitti taistelun osoittamalla juriidisesti laittomaksi asiakirjan, jolla aasialaiset suljettiin pois Afrikasta; ja huolimatta mitä myrkyllisimmästä vastustuksesta hän sai asiansa puolelle kirjaimellisesti, joskaan ei käytännössä, Matalin ja Lontoon yleisen mielipiteen. Hän hankkii allekirjoituksia suunnattoman suuriin anomuksiin, saa pystyyn Matalin intialaisen Kongressin, muodostaa intialaisen kasvatuksen yhdistyksen; vähän myöhemmin hän perustaa lehden Indian Opinion, jota julaistiin paitsi englanniksi myös kolmella intialaisella kielellä. Haluten edelleen varmistaa kansalaisilleen siedettävän aseman Afrikassa, voidakseen paremmin heitä puolustaa, hän teki itsensä samanarvoiseksi heidän kanssaan. Hänellä oli Johannesburgissa tuottava asiakasjoukko;[15] hän jätti sen vihkiytyäkseen köyhyyteen, kuten Fransiskus Assisilainen. Kurjien ja vainottujen intialaisten kanssa hän elää yhteistä elämää, hän kärsii koettelemuksissa heidän kanssaan ja pyhittää heidät: määrää heille »pois vastarinta» -lain. Hän perustaa v. 1904 Phoenixissä, lähellä Durbania, maanviljelyssiirtolan ihailemansa Tolstoin suunnitelmien mukaan. [16] Hän kerää sinne intialaisia, hankkii heille maita ja taivuttaa heidät juhlalliseen köyhyyden lupaukseen. Hän itse ottaa osakseen mitä orjallisimmat tehtävät. Vuosikausia kestää tämä hiljainen kansa siellä vastarinnassaan hallitusta vastaan. Se on vetäytynyt pois kaupungeista; maan teollisuuselämä onkin senvuoksi lamaantunut. Se on uskonnollista lahkoilua, jota vastaan kaikkinainen väkivalta murskautuu, kuten keisarillisen Rooman valtiomahti ensimmäisten kristittyjen yhteistahtoa vastaan. Mutta hyvin harva kristitty olisi anteeksiantamus- ja rakkausopissaan mennyt niin pitkälle, että Gandhin tavoin olisi tullut uhattujen vainoojiensa avuksi. Joka kerta kun Etelä-Afrikan valtiota uhkasivat ankarat vaarat, uhrasi Gandhi intialaisten puolueettomuuden yleiselle hyödylle ja tarjosi heti apuaan. V. 1899, buurisodan aikaan, hän muodosti intialaisen Punaisen Ristin, jota kaksi kertaa päiväkäskyssä kiitettiin taisteluissa osoitetun rohkeuden vuoksi. V. 1904 puhkesi rutto Johannesburgissa: Gandhi järjesti sairaalan; v. 1906 alkuasukkaat Natalissa nousivat kapinaan: Gandhi otti osaa sotaan paariosaston johtajana, ja Natalin hallitus kiitti häntä siitä julkisesti.
Hänen ritarilliset palveluksensa eivät hillinneet muukalaisvihan raivoa. Useat kerrat[17] heitettynä vankilaan — (kerrankin juuri saatuaan julkiset kiitokset Natalin-sodan yhteydessä) — tuomittuna tyrmään ja pakkotöihin, raivoisan kansanjoukon pieksämänä[18], kerran heitettynä kuolemaan, Gandhi tunsi kaikki kärsimykset ja kaikki nöyryytykset. Ei mikään horjuttanut hänen uskoaan. Se kasvoi koettelemuksesta. V. 1908 hän kirjoitti vastaukseksi Etelä-Afrikan väkivaltasuunnalle kuuluisan pikku kirjansa: Hind Swarâj (Intian homerulen), sankarillisen rakkauden evankeliumin.[19]
Taistelu kesti kaksikymmentä vuotta ja saavutti katkeruuden huipun vuosina 1907—1914. Etelä-Afrikan hallitus oli äkillisesti julkaissut uuden aasialaisia koskevan lain, huolimatta Englannin valistuneitten piirien vastustuksesta. Silloin Gandhi järjesti »pois vastarinta» -liikkeen koko sen laajuudessa. Syyskuussa v. 1906 Johannesburgissa kokoontuneet intialaiset vannoivat juhlallisesti »Passiivisen vastarinnan» valan. Kaikki aasialaiset, mitä heimoa, kastia, uskontoa olivatkin, rikkaat sekä köyhät, liittyivät yhteiseen kieltäymykseen; myöskin Afrikan kiinalaiset yhtyivät läheisesti intialaisiin. Heitä vangittiin tuhansittain; kyllin suurten vankilain puutteessa heitä suljettiin kaivoksiin. Mutta vankeus näytti heitä vain houkuttelevan. Kenraali Smuts, joka heitä vainosi, nimitti heitä »omaatuntoaan seuraaviksi lainrikkojiksi». Gandhi vangittiin kolme kertaa.[20] Oli kuolleita ja marttyyrejä. Liike kasvoi. V. 1913 se levisi Transvaalista Nataliin. Hirvittävät lakot, intohimoiset kokoukset, intialaisten joukkomarssi läpi Transvaalin, kaikki ne kiihoittivat äärimmilleen yleisen mielipiteen sekä Afrikassa että Aasiassa. Suuttumus voitti Intian, ja varakuningas lordi Harding ryhtyi itse Madrasissa julistamaan sovintoa.